Ari Kinnusella kehitti suomalaista ensihoitoa isoin askelin.
Väitöskirja ja erikoistuminen jäivät, kun ensihoito tempaisi mukaansa lääkäri Ari Kinnusen.
– Oli niin paljon kiinnostavaa ja asioita, joita voisi kehittää, Kinnunen sanoo.
Hän lähestyy ensihoitoa potilaan kaut- ta, käytännön asioita painottaen ja tabuja kunnioittamatta.
Ari Kinnunen valmistui lääkäriksi 1977. Aikansa Marian sairaalassa työskenneltyään hän pääsi töihin Töölön sairaalaan.
”Kun lääkäriambulanssi toi Töölöön potilaita, aloin miettiä minkälaista työ voisi olla sillä puolella”, Kinnunen muistelee.
artikkeli jatkuu
Hän kysyi silloiselta vastaavalta ambulanssilääkäri Pekka Honkavaaralta, miten ambulanssiin pääsee töihin. Aluksi tilanne näytti huonolta, mutta paikka järjestyi muutaman kuukauden kuluttua, kun eräs ambulanssilääkäri jätti työnsä. Elettiin vuotta 1979.
Kinnunen kehitti mielessään ambulanssilääkäritoimintaa, mutta sijaisena hän ei mietteitään heti pukenut sanoiksi. Silloin lääkäri vei potilaan luokse metallisessa ostoskorissa naamarin, palkeen ja rullan talouspaperia. Hän pukeutui pitkään valkoiseen takkiin ja puukenkiin kuten sairaalan sisälläkin.
”Sitten päätin tehdä ensimmäisen tilastoni siitä, miten elvytetyille potilaille oli käynyt. Olin jo silloin sitä mieltä, että ei pidä pelkästään elvyttää, vaan myös tutkia toiminnan hyöty”.
Kinnunen kirjoitti viisisivuisen selvityksen elvytetyistä potilaista ja vei sen pomolleen Honkavaaralle, joka totesi, että: ”tällä paperilla on roskapaperin arvo.” Honkavaara rypisti paperin ja heitti sen roskakoriin.
”Pekka oli enemmän käytännön mies tai sitten hän ajatteli, että hänen olisi itse pitänyt tehdä tuo selvitys”, Kinnunen pohtii.
Suunnitelmat vaihtuivat, kun Kinnunen päätti erikoistua anestesiologiaan, vaikka hänellä oli sisätaudeista väitöskirjan tutkimussuunnitelma valmiina. Anestesiologian erikoistumiseen liittyi pakollisena terveys- keskusharjoittelu, jota Kinnunen suoritti Jakomäen terveyskeskuksessa.
Eräänä aamuna Meilahden osastonlääkäri Kimmo Luomanmäki soitti ja pyysi Kinnus- ta vastaavaksi ambulanssilääkäriksi pian va- pautuvalle paikalle. Palopäällikkö Rainer Alho ei tullut toimeen silloisen Pekka Honkavaaran kanssa. Kinnunen epäröi vajaan vuoden kokemustaan ambulanssilääkärinä, mutta Luomanmäki oli sitä mieltä, että se ei haittaa: ”menet sinne vaan.”
”Sitten jäi väitöskirja ja erikoistuminen, oli niin paljon kiinnostavia asioita ja kehitysajatuksia”.
” Viis veisasin pykälistä”.
Kinnunen pitää Helsingin lääkäriambulanssia suomalaisen ensihoidon kannalta merkittävänä kehitysaskeleena.
”Se oli sekä kehityksen avain että kehityksen jarru. Ajateltiin, että vain Helsingillä oli varaa lääkäriambulanssiin. Ajateltiin myös, että vain ambulanssilääkäri voi tehdä jotain”.
Kinnunen koulutti jo lääkäriopintojensa aikana lääkintävahtimestari-sairaankuljettajia.
”En kouluttanut siten, että tässä on anatomia ja tuossa on etukoronaari. Aina lähdettiin käytännöstä liikkeelle: Kun kohtaat tietyn potilaan, niin selvitä mikä hänellä on ja mitä sille voi tehdä”.
Myöhemmin Helsingin pelastuslaitokselle pestattiin lääkintävahtimestari-sairaankuljettajia päiväkuskeiksi. Heille ryhdyttiin opettamaan lääkehoitoa, vaikka laki sanoi, että vain lääkäreillä on siihen oikeus.
”Viis veisasin pykälistä. Olen aina ollut sitä mieltä, että maailmassa on järjen vastaisia lakeja. Jos laki estää hoitamasta potilasta, niin silloin en noudata sitä. Koskaan ei tullut syytettä”.
Kinnunen tutki asian takia rikoslakia, jossa sanottiin, että jos tapaa potilaan, joka on hengenvaarassa, on hänen auttamisekseen tehtävä kaikki mitä osaa.
”Opetin oppilaille ensin mitä pitäisi tehdä ja sanoin, että tehkää sitten niin”.
Kinnunen piti masentavana sitä, että hä- nellä oli jatkuvassa valmiudessa pätevöity- miskurssin käyneitä palomiehiä, jotka eivät ensihoidollisesti osanneet yhtään mitään. Päiväsaikaan työskentelivät lääkintävahti- mestarit, jotka osasivat.
”Aamun kroppa” tuli ambulanssilääkäreille liiankin tutuksi. Se piti käydä aina toteamassa. Kun missään ei sanottu, että vainaja pitää todeta kuolleeksi mahdollisimman nopeasti kuoleman jälkeen, niin Kinnunen otti käyttöön kuolemantapaustiedot-kaavakkeen.
”Kaavake herätti hirveää vastustusta. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin sairaankuljettajat joutuivat tekemään oikein muistiinpanoja”.
Kinnunen muistaa kaavakkeen, jossa luki, että ”nähty elossa puoli tuntia sitten ja kohdattaessa on havaittu täydellinen kuolonkankeus.” Hän palautti kaavakkeen ja pyysi laatijaa kehittämään edes uskottavan väärennöksen.
”Kaavakkeen käyttöönotolla oli se merkitys, että silloin vähemmänkin osaavan oli opittava erottamaan eloton vainajasta”.
”Eihän ne minusta tietenkään pitäneet”.
Kirjallisia ohjeita hoitamisesta alettiin laatia 1980-luvun alussa.
”Kirjoitimme ne sairaankuljetuspäällikkö Osmo Nurmion kanssa yhdessä, koska minulla ei ollut käskyvaltaa pelastuslaitoksella. Nurmiolla oli mandaatti, mutta ei lääketieteellistä osaamista.
Kun oli ohjeet, niin voitiin puuttua, jos asioita ei oltu tehty käsketysti. Ohjeet vaikuttivat myös siihen, että pelastuslaitoksella ymmärrettiin palomiestenkin täydennyskoulutuksen tarve. Enää potilaiden luokse ei juostu paarien kanssa, vaan sinne vietiin pakki ja työ aloitettiin tilan arvioinnilla.
1980-luvun puolivälissä otettiin käyttöön sairaankuljetuslomake, joka saatiin neuvoteltua myös KELA:lle kelpaavaksi.
Kun kirjalliset työt lisääntyivät, niin palautettakin tuli. Eräässä Kinnusen pöydälle tulleessa kaavakkeessa luki isoilla paperin rikkovilla tikkukirjaimilla: ”Voi vittu!” Ja keskuspaloaseman uuteen nyrkkeilysäkkiin kirjoitettiin isoilla kirjaimilla: Nahka-Kinnunen.
”Eihän ne minusta tietenkään pitäneet”.
Palomiehet komennettiin sairaankuljetuksen takia ensimmäisen kerran yhtä aikaa keskusasemalle, kun puoliautomaattiset defibrillaattorit tulivat pelastuslaitokselle 1980-luvun lopulla. Kinnusen ei tarvinnut enää koulutusmielessä ajaa moneen kertaan kaikkia asemia läpi. Samoihin aikoihin pelastuslaitos alkoi käyttää pelastusyksikköä ensivastetehtävillä.
”Turun suunnalla jossain kunnassa, missä oli pitkät etäisyydet ja yksi ambulanssi, oli edistyksellinen palopäällikkö. Hän käynnisti kunnassaan tämän ensimmäisenä”.
Lääkärijohtoisessa ensihoidossa päästiin pois ambulanssista ja tuli lääkäriyksikkö. MediHeli 01 (FinnHEMSin edeltäjä) sai alkunsa värikkäiden vaiheiden jälkeen. Valmisteltiin Helsingin aluehälytyskeskusta, jonka yhteydessä Kinnunen koulutti päivystäjiä.
1980-luvun päivystäjät olivat kirjavaa porukkaa, jonka seasta Kinnunen olisi halunnut karsia muutaman työhön soveltumattoman henkilön. Heidät sisällytettiin kuitenkin massaan. Myöskään yksiköiden radiotekniikka ei ollut hätäkeskuksen edellyttämällä tasolla.
”Helsingin AHK (aluehälytyskeskus) otettiin käyttöön epäkypsänä ja poliittisista syistä. Käyttöönotto oli viivästynyt jo useita kertoja, eikä Rainer Alholla ollut enää kanttia viivyttää sitä.
Pääpaloasemalla järjestettiin AHK:n käyttöönottotilaisuus, jossa mediakin oli paikalla. Ambulanssilääkäreitä ei aiottu kutsua tilaisuuteen ollenkaan, mutta Kinnunen kollegoineen livahti saliin takaoven kautta. Rainer Alhon esityksen jälkeen toimittaja kysyi, että haluaako joku talon sisältä kommentoida esitystä?
”Nousin takarivistä ja sanoin, että tätä hätäkeskusta ei pitäisi ottaa käyttöön. Se on monessa suhteessa liian keskeneräinen. Se tulee vaarantamaan ihmishenkiä ja lisäämään viiveitä. Alho varmaan totesi silloin, että tuo tyyppi täytyy nitistää”.
Pelastuslaitoksella ambulanssilääkärien päivystyshuoneessa oli telefax-laite, jolla vastaanotettiin EMA Group Oy:tä edeltävään toimintaan liittyviä viestejä. Vaikka laitteeseen oli Alhon lupa, niin hän ilmoitti laitteesta terveyslautakunnalle väittäen, että vastaava ambulanssilääkäri pyörittää työaikana omaa firmaansa. Toinen kantelu liittyi lääkärien paloasemalla päivystämiseen, vaikka sekin oli sovittu silloisen lääkärien esimiehen Pekka Virran kanssa. Terveyslautakunta ei kuitenkaan selvittänyt asiaa ja päätti laittaa lääkärit kuriin, Kinnunen muistaa.
Ambulanssilääkärit pantiin päivystämään Marian sairaalaan. Se ei palvellut ensihoitotyötä. Kinnunen esitti, että päivystyspaikan pitäisi olla tehtävän kannalta Meilahti tai Töölö myös siksi, että Mariassa päivystettäessä olisi tarvittu rinkiin kolme lääkäriä lisää.
”Siitä johtui, että johdollani kaikki ambulanssilääkärit joukkoirtisanoutuivat”.
Helikopteripalvelu Oy oli jo aiemmin tiedustellut Kinnuselta, että jos firma aloittaa lääkärikopteritoiminnan, pystyisivätkö ambulanssilääkärit järjestämään päivystyksen. Varsinkin irtisanoutumisen jälkeen hetki oli otollinen. MediHeli aloitti toimintansa 15.9.1992.
”MediHelin synty oli näiden kaikkien asioiden summa. Jos sitä oltaisiin erikseen suunniteltu, niin sitä ei olisi koskaan perustettu”.
Eräs lääkärikopterin rooli oli valvoa. Enää sairaankuljettajat eivät voineet tehdä mitä sattuu, sillä lääkäri saattoi pölähtää paikalle.
”Kerran Inkoon ambulanssi peruutti meidät rintakiputehtävältä. Aloimmekin tentata, että onko kipua vielä. Yksikön mukaan rintakipu jatkui, iho oli viileännihkeä ja pulssi epätasainen. Kysyimme olisiko järkevää, että tulisimme katsomaan. Yksikkö kieltäytyi avusta, jolloin laskeuduimme tielle heitä vastaan”.
Oleellista on, että ensihoitajilla on laajalla alueella mahdollisuus konsultoida ja saada apua. Monet alkoivat itsenäisesti opiskella ja hankkia lisää tietoa, kun ymmärsivät osaamisensa tason. Tämä suuntaus ei tullut esiin aina, sillä eräänkin kunnan alueella kaikki ensihoitajat menivät heittämällä läpi hoitotason kokeista. Selvisi, että vastuulääkäri antoi kysymysten lisäksi oikeat vastaukset. Hän ei halunnut, että hänen alueellaan on huonoja ensihoitajia.
”Olen nähnyt enemmän kuin kymmeniä potilaita, jotka ovat kuolleet siksi, ettei ole osattu hoitaa tai ei ole ymmärretty, kuinka vakava potilaan tila on. Se ei ole yksilöiden, vaan järjestelmän vika”.
Kinnunen muistaa, että Helsingissä tapahtui lääkärien irtisanoutumisen jälkeen paljon asioita, joiden perusteluna oli erilaisuuden itseisarvo.
”Esimerkiksi aloittamamme liuotushoito lopetettiin ja muutosta perusteltiin lyhyillä etäisyyksillä”.
Nykyään Kinnunen pitää ihmeellisenä, ettei yksityisiä ambulansseja käytetä ensivasteyksiköinä hätätilapotilaan hoitamisessa.
”Kun olin Helsingin vastuulääkärinä, niin tietysti yksityinen kuljetti ja toimi ensivasteena. Ideana oli se, että hoitoyksiköt säilyvät hälytysvalmiudessa. Näin ei kylläkään tapahtunut virallisesti”.
Ensimmäinen alan oppikirja suomen kielellä julkaistiin 1995. Kirjan nimi oli Sairaankuljetus ja ensihoidon perusteet ja Kinnunen sen päätoimittaja. Myöhemmin hän oli toimittamassa ja kirjoittamassa myös Poliisin hätäensiapu ja ensiarvio -kirjaa.
”Sairaankuljetuskirjan toimituskuntaan saimme hyviä tyyppejä. Linjasimme heti, että toimituskunta päättää kirjoitusasusta ja sisällöstä tarvittaessa kirjoittajan yli. Tästä jotkut kirjoittajat eivät pitäneet ja sainkin palautetta, että miksi et kirjoita koko kirjaa itse”.
”Kun olin mukana suunnittelemassa Pelastusopiston hätäkeskuspäivystäjien koulutusohjelmaa, yritin karsia sieltä pois anatomiaa ja fysiologiaa.
”Olisin korvannut ne riskinarviolla ja vasteen määrittämisellä, mutta opetusministeriölle se ei sopinut”.
Kinnunen suunnitteli aikanaan myös alkuperäisen hälytyskoodiston. Perusideana oli jakaa tapaukset sairastumisiin ja loukkaantumisiin. Koodisto toimi siten, että mitä pienempi oli koodin numeroiden summa, sitä isompi riski potilaalla oli.
”Koodiston edelleen kehittäjät hukkasivat tämän ajatuksen, mitä olisi voinut hyödyntää tietokoneavusteisessa vasteenmäärittämisessä ja päällekkäistehtävissä”.
”Valitettavasti hätätilapotilaan etu jää toisinaan toiseksi”.
Arcada käynnisti ensihoitajakoulutuksen, sitä Kinnunen pitää valtakunnallisena edistysaskeleena.
”Arcada otti käyttöönsä rohkean periaatteen. Jos kurssille ei tullut riittävästi vaatimukset täyttäviä hakijoita, niin kurssi aloitettiin vajaalla opiskelijamäärällä. Kiintiöitä ei haluttu, vaan laatua”.
Kinnunen oli mukana, kun ammattikorkeakoulut käynnistivät valtakunnallista yhteistyötään. Pääkaupunkiseudun ulkopuolisille kouluille tähdennettiin, että heidän on vaikea löytää laadukkaita harjoittelupaikkoja, koska keikkoja on vähän.
”Toimme ilmi, että heillä, jos kenellä on syytä olla tarkkana sen suhteen, minkälaista väkeä heiltä valmistuu”.
Myöhemmin kävikin ilmi, että Arcadaa lukuun ottamatta muut oppilaitokset täyttivät aina opiskelijakiintiönsä riippumatta hakijoiden tasosta.
”Aluksi kaikki koulut olivat yhtä mieltä siitä, että kaikki opiskelijat tekevät samat valtakunnalliset testit. Kun ensimmäinen valtakunnallinen perustason testaus tehtiin, havaittiin huomattavia laatueroja.
Ne jotka olivat huonompia, totesivat, että testejä ei tarvita. Se on potilaan kannalta sääli”.
Ammattikorkeakoulu Arcada ja HYKS:n anestesiologianlaitos käynnistivät aikoinaan yhteisopetuksen, missä ensihoitajaopiskelijat ja lääketieteen kandidaatit harjoittelivat yhdessä Pelastusopiston harjoitusalueella ja opiskelivat Meilahdessa ryhmäopetuksessa.
Tätä suunniteltiin jo aiemminkin, mutta Kinnusen mukaan hänen nimensä pahensi toiminnan. Kandidaattien käytännönharjoittelu Helsingin pelastuslaitoksen ambulansseissa kaatui aikanaan siihen, kun kävi ilmi, että Kinnunen on ollut koulutustyössä ja suunnittelussa mukana.
”Valitettavasti hätätilapotilaan etu jää toisinaan toiseksi omien ja poliittisten intressien vertailussa”, hän sanoo.
Nimestä ei pidetty myöskään silloin, kun Kinnusta ryhdyttiin kampeamaan pois MediHelistä. Hänelle väitettiin syksyllä 2003, että EMA:n järjestämän lääkintäpalvelun laatu on romahtanut. Kinnusen mukaan kyse oli siitä, että MediHeli ry halusi itse tarjota palvelun itselleen, mikä olisi saattanut kiinnostaa juristejakin. EMA hävisi kilpailutuksen kilpailuttajalle.
”Myöhemmin toimintaa jatkoivat minua lukuun ottamatta täysin samat lääkärit. Olin nähtävästi aika kova poika, kun pystyin yksin romahduttamaan MediHelin lääkinnän tason, varsinkin kun päivystin vain pari vuoroa kuukaudessa”.
Pioneeri oli työnsä tehnyt ja hän sai mennä. Muut ryhtyivät paistattelemaan parrasvaloissa, Kinnunen muistelee.
Teksti Marko Partanen
Kuvat Juha-Pekka Laakso
Piirros Iida Viljanen
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Systole 4/2011 lehdessä
