Kari Törrönen tuo mielellään ensihoitoon uutta, mutta haluaa silti keskittyä olennaiseen. ”Missään vaiheessa ei pidä unohtaa meidän omaa pääomaa. Akuuttikeikkojenkin protokollat on pidettävä kunnossa. Ettei keskitytä vaan kaikkeen ja ydintoiminta jää.”
Törrösen Karissa ja Rokan Antissa on jotain samaa. Rokka tarjoutui tiukassa paikassa tehtävään, myös Törrönen on ollut omalle esimiehelleen varma valinta, kun tehtävässä on haastetta. Ennakkoluuloton, uusiin haasteisiin mielellään tarttuva, Kari Törrönen valittiin Vuoden ensihoitajaksi 2018.
Miesmuistin aikana Vuoden ensihoitajaksi valittu Kari Törrönen on osallistunut niin moneen hankkeeseen, ettei mies kunnolla muista.
”Hyvä kun muistuttelet minua näistä, niin muistan itsekin mitä on tullut tehtyä”, Törrönen kiittele kun haastattelija kyselee eri hankkeista valmiiksi selvittämänsä listan mukaisesti.
Projekti on mahdollisuus vaikuttaa.
”Pitää nähdä, että projektissa on jotain hyvääkin. Olen sanonut, että meidän kannattaa lähteä niihin aina mukaan. Silloin pystymme itse vaikuttamaan miten ensihoidolle käy ennen kuin joku ulkopuolinen tulee ja sanelee, mitä pitää tehdä.”
”Arvaa, oliko ensihoitajissa vapaaehtoisia projektiin lähtijöitä?”
Törrönen kertoo, että pelastuslaitoksella työskennellessään hänellä on aina ollut jokin talon antama sivuhomma. Yksi sellainen oli saattohoitopotilaita koskeva Paletti-projekti. Kun saattohoitohankkeeseen haluttiin ensihoidon edustaja, käsiä ei noussut ruuhkaksi asti.
”Arvaa, oliko ensihoitajissa vapaaehtoisia projektiin lähtijöitä? Se oli niin kaukana ensihoidosta kuin olla ja voi”, Törrönen sanoo.
Hän ymmärtää ensihoitajien reaktiot, sillä saattohoitopotilas on niin erilainen. ”Muissa potilasryhmissä teet kaikkesi, että potilas ei kuole. Saattohoidossa et tee välttämättä mitään ja olet toiminut oikein, vaikka potilas kuolee. Se pyrkii joskus ensihoitajan ihon alle, potilaat kun eivät aina ole vanhuksia.”
Silloisella ensihoitopäälliköllä Petteri Hakkaraisella oli Törröselle asiaa.
”Mene sinne ja katso vähän sitä projektia”, Hakkarainen sanoi. Törröselle hankkeiden ’katsomisesta’ oli tullut jo tavaramerkki.
”Oli mielenkiintoista lähteä katsomaan mitä hankkeella haettiin. Kun menin ja katsoin, niin huomasin, että siitähän on älyttömästi hyötyä ensihoidolle.”
Törrönen perusteli jo suunnittelupöydässä mihin ensihoito pystyy ja mihin ei. Siten huonosti toimivia asioita ei edes yritetty ajaa kentälle. Ja kun Törrönen paneutui asiaan, hän löysi ensihoidosta ja saattohoidosta paljon yhteistä.
Törrönen toi Paletti-pöydästä ensihoitoon järkevän lisän millä saattoi myös helpottaa töitä. Ensihoitajat koulutettiin ja heille laadittiin ohjeet hoitaa saattohoitopotilasta. Luonnollista oli, että asialle ei siltä istumalta vieläkään juhlaliputettu. Sitten kun asiaa mietittiin toisenkin kerran, lisätyöstä löytyi myös ensihoitajan hyöty.
Saattohoitopotilaita voitiin alkaa auttaa entistä enemmän heidän kodeissaan kun aiemmin heidät lähes aina piti kuljettaa sairaalaan ja takaisin. Se oli merkittävä parannus, sillä esimerkiksi Lieksasta sairaalareissu kestää kolme tuntia. Nyt potilaan luona kuluu aikaa puolisen tuntia. Kaikki voittavat; potilas, ensihoitaja ja sairaala – veronmaksajakin.
”Asiat johtavat usein uuteen asiaan.”
Törrönen on lukenut nettikeskusteluja, joissa kommentoidaan Pohjois-Karjalassa käyttöön otettua toimintaa kielteisesti ja todetaan: ”ei meille ainakaan.”
Törrönen vastaa, että heidän mallinsa eivät ole siirrettävissä sellaisenaan muualle, mutta Pohjois-Karjalassa ne näyttävät toimivan.
”Saattohoitopotilaan hoitamisesta meillä seurasi se, että myös debriefing-toiminta käynnistyi. Asiat johtavat usein uuteen asiaan.”
Niin käy myös Törrösen hankkeiden kanssa; kun hanke vanhenee, löytyy nopeasti uutta tilalle.
Parhaillaan miehen työpöydällä on STM:n kärkihanke. Se suunnittelee, miten ihmiset pärjäisivät tulevaisuudessa mahdollisimman pitkään omissa kodeissaan. Pohjois-Karjalassa hanke tunnetaan nimellä: Arvokasta vanhenemista omatoimisuutta tukien (AVOT).
Kun hankkeeseen tarvittiin kehittämisasiantuntija ensihoidosta, ei ollut kovinkaan suuri yllätys, että tehtävään ryhtyi Törrönen.
AVOT toi pohjoiskarjalaisille ensihoitajille kotiin vietävät palvelut. Kentällä ihmeteltiin: Onko ensihoidosta tullut joku Posti, kun lisää tehtäviä haalitaan sieltä täältä. Kotihoito vaati sulattelua.
”On hölmöä ajatella, että siellä hoidetaan vain häken antamat tehtävät.”
Törrönen pohjusti asioita parinkymmenen vuoden takaisilla asioilla. Kun hän työskenteli nykyäänkin alueeseen kuuluvalla Kontiolahdella, ambulanssin tehtäviin kuului kaatopaikan ylläpito.
Törrönen haluaa nähdä uusien tehtävien tulon ambulanssien eloonjäämistaisteluna. Kun väki periferiassa vähenee, vähenevät myös ensihoitotehtävät, mikä uhkaa ambulanssin olemassa oloa.
”Jos meillä on paikka, jossa on 2-3 tehtävää per vuorokausi, on hölmöä ajatella, että siellä hoidetaan vain häken antamat tehtävät. Varsinkin kun tiedetään, että kello 16 jälkeen ambulanssi on alueella ainoa terveydenhuollon yksikkö.”
Törrösen mukaan on järkevämpää, että uudet tehtävät tukevat omaa osaamisaluetta, terveydenhuoltoa. Eikä niin, että keikalta palaavat ensihoitajat selittävät vihaisille jätteen tuojille, miksi kaatopaikan portit olivat keskellä päivää kiinni.
Törrönen sanoi AVOT-pöydässä myös ei. Kun antibioottitipan tiputtamista tarjoiltiin ensihoidolle, Törrönen perusteli miksi se ei käy laatuun: Aikasidonnaiset tehtävät eivät sovi ensihoidon oheispalveluiksi.
”Jos työryhmässä ei olisi ollut ketään ensihoidosta, asia oltaisiin voitu vain päättää, minkä jälkeen sitä olisi ollut enää vaikeampi muuttaa takaisin”, Törrönen pohtii.
Hän pitää AVOT:ia hyvänä hankkeena.
”Se on harvoja hankkeita, josta hankkeen jälkeen jää paljon elämään.”
Viime tammikuussa Pohjois-Karjalassa alkoi yhden hoitajan yksikkö -kokeilu. Sen tulo perustui AVOT:iin. Törrösen mukaan yksikölle näyttää olevan tarvetta, sillä ensimmäisen kuukauden aikana sillä ajettiin 180 tehtävää.
Yhden hoitajan yksikkö ajaa tehtäviä keskustan alueella ja ambulanssit tekevät samankaltaisia tehtäviä periferiassa.
”Paikoissa, joissa on pari keikkaa vuorokaudessa, on ehkä kannattavaa teettää lisätehtäviä mutta lisätehtäviä ei ole järkeä laittaa sinne, missä tehtäviä on jo muutenkin paljon.”
Siinä pohdittiin, miten harvaan asutuilla alueilla saataisiin paremmin apua potilaan luokse.
Törrönen käytti ensihoidon ääntä myös Harva-projektissa. Siinä pohdittiin, miten harvaan asutuilla alueilla saataisiin paremmin apua potilaan luokse. Poliisi jättäytyi nopeahkosti auttajaviranomaisten yhteisprojektista pois, mutta Rajavartiolaitoksen kanssa pelastuslaitokselle kehkeytyi jatkuva yhteistyö.
Rajavartijat olivat itsekin pohtineet, miten he voisivat olla enemmän potilaiden avuksi. He kun tavoittavat rajan pinnassa potilaita usein ensimmäisenä ja ovat heidän luonaan pitkäänkin ennen kuin ambulanssi tulee.
Törrönen sai taas tehtävän: Tee suunnitelma, miten 130 rajavartijalle koulutetaan ensivastetta. Henkilövalinta oli helppo, sillä Törrönen oli – yllätys, yllätys – siinäkin tehtävässä jo valmiiksi sisällä. Hän oli ehtinyt vastata sopimuspalokuntalaisten evy-koulutuksesta jo 20 vuoden ajan. Nyt samaa hommaa piti alkaa tehdä rajavartijoiden kanssa.
”Ensimmäinen vuosi rajavartijoiden kanssa meni siten, että koulutin heitä hyvin pitkälle itse, sillä vapaaehtoisia ei ollut tarjolla.”
Nyt ensihoidon kylkeen on rakennettu koulutusorganisaatio, josta löytyy paljon innokkaita kouluttajia, jopa enemmän kuin tarvitaan.
”Olisihan se ollut vähän tyhmää, jos palomiehet olisivat aloittaneet ensihoidon opiskelun alusta.”
Vuosia sitten sairaanhoitopiiri alkoi ehdotella, että kun palomiehet työskentelevät ambulanssissa, olisi hyvä, jos heillä olisi myös terveydenhuollon tutkinto.
Törrönen pohti koulun kanssa, mitä palomiehille kannattaa opettaa.
”Olisihan se ollut vähän tyhmää, jos palomiehet olisivat aloittaneet ensihoidon opiskelun alusta, sillä heillä on ensihoidosta jo valmiiksi paljon osaamista.”
Syntyi muun muassa paljon H+P-työpareille suunnattuja simulaatioita.
”Meillä on nyt 78 palomiestä, jotka ovat opiskelleet oppisopimuksella lähihoitajaksi. Minä olen ollut alusta asti mukana järjestelemässä koulutusta. Välillä olin itse opettamassakin.”
Pelastusopistolla Törrönen muistaa keskustelleensa päinvastaisestakin asiasta, nimittäin siitä, että voisivatko ensihoitajat puolestaan suorittaa räätälöidyn pelastajatutkinnon. Ensihoito-osuuksia ei siinä tarvittaisi, jolloin puoli vuotta putoaisi opiskeluajasta heti pois. Ehkä saataisiin nipistettyä pois enemmänkin.
”Onhan näitä oppisopimuksia ennenkin lyhyissä ajoissa tehty.”
Nämä keskustelut käytiin moniammatillisessa pilotissa, kuinkas muuten. Törrönen kuului siihenkin.
Pian tämän haastattelun jälkeen Törrönen oli mukana lahjoittamassa pelastuslaitoksen käytössä vanhentuneen mutta toimivan defibrillaattorin Kesälahdelle.
”Sinne lähin ambulanssi tulee 40 kilometrin päästä Kiteeltä. Kesälahden palokunnalla oli viime vuonna 152 tehtävää, niistä 90 oli evyä.”
Deffan luovutus liittyy muuten yhteen projektiin, jossa Törrönen on mukana. Sen nimi on Turvaa maaseudulle.
”Mitään en ole yksin tehnyt. Minulla on hyvät esimiehet ja ensihoitajat, jotka sitoutuvat asioihin”, Törrönen sanoo. Silti ”jonkun” on aina innostuttava asiasta ensin. Usein se «joku» on hukassa. Pohjois- Karjalan pelastuslaitoksella ”joku” on löytynyt.
Hän on Vuoden ensihoitaja Kari Törrönen.
Joka viran höylä
Kari Törrönen kohtasi ensimmäisen ambulanssipotilaansa kesällä 1988. Hän oli silloin lääkintävahtimestari-sairaankuljettaja -opiskelija, josta oli valmistumassa ylikoulutettu sairaankuljettaja. Viimeksi hän on käynyt potilaan luona vuosi sitten tammikuussa. Siinä välissä hän on työskennellyt kaikissa ensihoitoviroissa.
Kun Kari Törrönen aloitti keskussairaalan siirtoautossa 1988, riitti, että oli suorittanut EA II -kurssin. Törrönen oli juuri aloittanut lääkintävahtimestari- sairaankuljettaja -koulutuksen. Sellaisen kurssin käynyttä pidettiin sairaankuljetuksen kentällä ylikoulutettuna.
”Kun noudimme potilaan osastolta kyytiin, meille annettiin lähete kiinni liimatussa kirjekuoressa. Oltiin hirmu käärmeissään, jos kuoren meni avaamaan. Meillä ei ollut oikeutta tietää, mikä potilasta vaivasi. Potilas piti vain kuljettaa paikasta A paikkaan B.”
”Muistan kun ensimmäiset defibrillaattorit tulivat, ne sijoitettiin siirtoautoon, jossa ne olivat vähiten tiellä.”
Törrönen aloitti Joensuun palolaitoksella ensimmäisessä sairaankuljetusharjoittelussaan vuonna 1990. Silloin ambulansseissa ei vielä ollut defibrillaattoreita. Lääkepakeissa oli sinetit ja ne olivat vain lääkäreitä varten, jos sellainen sattui osumaan paikalle. Jos sinetti rikottiin, oli selvitettävä, kuka lääkkeitä oli käyttänyt.
”Muistan kun ensimmäiset defibrillaattorit tulivat, ne sijoitettiin siirtoautoon, jossa ne olivat vähiten tiellä.”
Valmistumisen jälkeen Törrönen sai vakituisen työpaikan Kontiolahden palolaitokselta. Hän suunnitteli kuitenkin menevänsä Joensuun palolaitokselle, jonne ei mihinkään virkaan valittu henkilöä, jolla ei ollut palomiehen tutkintoa.
Tehtyään kymmenen vuotta ensihoitajan töitä Törrönen hakeutui pelastajakurssille.
”Kun olin kerran pelastuslaitoksella töissä, halusin käydä katsomassa sen toisenkin puolen. Se avasi silmiä. Ei siitä koskaan ole haittaa ollut, että kun on pelastuslaitoksella töissä niin ymmärtää sen pelastajan työnkin.”
Törrönen sanoo, että pelastajan työ, johon liittyy muutakin kuin keikat, ei aina näy ensihoitajille, jotka ovat usein omilla tehtävillään.
Pelastusopistossa Törrönen vapautettiin kaikista ensihoidon opinnoista, silti hän oli niissä melkein aina paikalla.
”Ne harjoitukset olivat hirmu hyviä. Erityisesti ne opettivat johtosuhteita ja tehtävänjakoa yhteiskeikoilla.”
Harjoituksissa Törrösellä ei ollut tarvetta päteä. Päinvastoin hän puhalsi niihin työelämän henkeä muun muassa kentälle sopivilla vedätyksillä, kun tilanne sen salli.
”Mietimmekin monta kertaa, että mitä me täällä tehdään.”
Pelastusopiston jälkeen Törrönen aloitti pelastushelikopteri Ilmarissa, jolloin siinä ei ollut lääkäriä. Ensihoidon taso kentällä oli kirjavaa. Ensihoitoa saatettiin tuottaa siten, että henkilöstöllä ei ollut juurikaan koulutusta ja toisaalta toiset olivat ajanmukaisen osaamisen tasolla.
”Mietimmekin monta kertaa, että mitä me täällä tehdään. Ei minulle aina selvinnyt, miksi me mentiin kohteeseen. Emme aina pystyneet viemään hoitoa yhtään eteenpäin.”
Törrösen mukaan lääkärin tulee olla kopterissa.
”Onneksi se on kehittynyt oikeaan suuntaan. Ei siinä ole ollut mitään järkeä, että pelkät ensihoitajat menevät kopterilla.”
Törrönen aloitti etupainotteisesti sairaanhoitajaopinnot, kun huomasi, että lääkintävahtimestari- sairaankuljettajan koulutus ei tule jatkossa riittämään.
”En jäänyt voivottelemaan, että eihän tässä enää kelpaa mihinkään.”
Kun pelastuslaitokset yhdistyivät 2004, Törrönen siirtyi töihin Joensuun paloasemalle. Kaupunkiin ryhdyttiin suunnittelemaan ensimmäistä hoitoyksikköä ja Törrönen oli tietysti työryhmässä mukana. Hän sanoo olevansa iloinen siitä, että on päässyt kokemaan alueellaan ensihoidon kehityksen.
Kun Pohjois-Karjalaan perustettiin lääkintäesimiehen virat, Törrönen sai niistä yhden. Terveydenhuoltolain päivityksen jälkeen maakunnassa aloitti kenttäjohtojärjestelmä. Sitä johtamaan perustettiin ensihoidon kenttäjohtajan virat, joista yhteen valittiin Törrönen.
”Meillä lääkintäesimiehet ja kenttäjohtajat ovat tehneet koko ajan myös perustyötä ambulanssissa.”
Lääkintäesimies oli työparina ambulanssissa ja nykyään kenttäjohtajat päivystävät kahden hengen voimin. Toinen heistä on aina ambulanssissa ensihoitajana.
”Teen töitä myös esimerkillä, jos yksikön tehtävään kuuluu siivoaminen, niin siivoan mukana.”
Törrönen kehuu kiinteää työvuoroaan, jossa on ollut joskus hieman vaikeatakin mieltää itseään esimieheksi. Keikoilla tehtävänjako on ollut aina selvä, siellä roolit pidetään eikä esimiesaseman pidä nousta esiin.
”Asemalla katson, että päivän työt tulee tehtyä. Vuorossamme on hyvä henkilöstö, joka hoitaa asiat niin, ettei perään tarvitse katsella. Teen töitä myös esimerkillä, jos yksikön tehtävään kuuluu siivoaminen, niin siivoan mukana.”
Siun sote -maakunta keräsi sosiaali-, terveys- ja pelastustoimen samaan organisaatioon. Toimialojen yhdistäminen teki Siun sotesta Suomen kuudenneksi suurimman työnantajan. Kun ensihoitopäällikkö Petteri Hakkarainen siirtyi päivystysalueen päälliköksi, Törrönen nimitettiin vs. ensihoitopäälliköksi.
Kun virka tämän vuoden alussa lakkautettiin, on todettava, että olisikin ollut luonnotonta, jos Törrönen ei olisi sitäkin hoitanut.
Miehen työt jatkuvat vastaavana ensihoidon kenttäjohtajana.
”Nykyään olen selkeämmin esimiesroolissa ja työnantajan edustaja. Palavereja tulee ja mietitään miten töitä teetetään. Uutta tässä on se, etten varmaan ikinä ole istunut näin paljon palavereissa.”
Kuinka olet tottunut uuteen työhön?
”Sepä se, kun en ole tottunut vieläkään.”
Kesällä Törrönen palaa väliaikaisesti normaaliin kenttäjohtajan työhön. Sitä ennen hänellä on edessään pitkään toiminnasta poissa olleen perehdytys.
”Mitä enemmän kuljetat, sitä enemmän tulee rahaa.”
Mitä tapahtuu 10 vuoden kuluttua?
”Mitään päätöstä ei ole tehty mutta nykyään suunnitellaan, että Kela lähtee ensihoidon rahoituskuvioista pois vuonna 2020. Tällä hetkellä on se trendi, että mitä enemmän kuljetat, sitä enemmän tulee rahaa. Jos Kela lähtee pois, tilanne muuttunee siten, että yhä useampi potilas pyritään hoitamaan kotiin. Siinähän ensihoito on isossa roolissa.”
Törrösen toive on, että ensihoidon kustannuksilla ei ruvettaisi säästämään.
”Kun sote-uudistus käynnistyy, terveydenhuollon raha tulee maakuntaan könttänä. Siinä köntässä ei ole ensihoidolle korvamerkittyä rahaa.”
Teksti Marko Partanen
Kuvat Jyrki Vesa
