Rajapinnassa – Miika Hokkanen Vuoden ensihoitaja 2019

Vuoden ensihoitajaksi valittu Miika Hokkanen on paiskinut pitkään töitä viranomaisten rajapinnassa. Kaikki alkoi kahvittelusta Rajavartiolaitoksen merivartijoiden kanssa. Samaan kahvipöytään hän palaa edelleenkin, on asiaa tai ei. Siitä on kehkeytynyt poikkeuksellinen yhteistyö, josta hyötyvät merialueen potilaat.

Vuoden ensihoitajaksi 2019 valitun ensihoidon kenttäjohtaja Miika Hokkasen mukaan kahvipöydän merkitystä asioiden eteenpäin viemisessä ei voi liikaa korostaa.
”Jos väen vängällä ilmoitetaan, että nyt pidetään yhteistyökokous ja sinne määrätään sitten väki, jonka on oltava paikalla tiettyyn aikaan, jotta voidaan suunnitella yhteistyökuvioita, niin se on kuin ampuisi itseään polveen”, Hokkanen kuvailee.

Hän on sitä mieltä, että väkisin kehittäminen ei toimi. Hokkanen keittää mieluummin kahvit ja katsoo sitten löytyisikö idean siementä. Hänen mukaansa asiat lähtevät liikkeelle pienistä visioista, joita on helpompi esitellä rennommissa yhteyksissä. Siten on parantunut myös ensihoitopotilaiden saama palvelu Suomenlahden merialueella.

Kaikki ei näy viivan alla

Hokkanen tähdentää erityisesti viranomaisten yhteistyöstä muodostuvaa kokonaisuutta. Kun viranomaiset oppivat tuntemaan toistensa järjestelmät ja henkilöitä, on asioita helpompi viedä eteenpäin. Vähitellen syntyy uusia ideoita.
”Kun tammipöydän taakse saisi istutettua ajatuksen, että tämä kantaa hedelmää, eikä aina ajateltaisi vain, että mitä jää viivan alle. Luonteva yhteistyö on kokonaisuutta ajatellen paljon parempi.”

Kahvipöydästä kivunhoitoon

Miika Hokkanen piti ensimmäiset ensiapukoulutukset Rajavartiolaitoksen merivartijoille viitisentoista vuotta sitten. Pian hän löysi itsensä suunnittelemasta koko Suomenlahden merivartioston kattavaa evy-koulutusta. Runko valmistui ja sen mukaan on edetty joka vuosi.
”Istuimme taas kerran kahvilla, sillä kertaa merivartioasemalla Pirttisaaressa. Leskisen Pietu sanoi, että vitsi kun olisi jokin merivartijaystävällinen ohjeistus kipulääkitykseen.”
Sille oli tarve, sillä merivartijat kohtasivat usein saaristosta kivuliaita murtumapotilaita. Ennen kuin ensihoitajat ehtivät potilaaseen käsiksi, kuluu aikaa. Murtumapotilas saatettiin jopa joutua evakuoimaan mantereelle ilman lääkitystä.

”Ohjetta pyydeltiin ympäri Suomen maata ja kyseltiin saako sitä käyttää.”

Hokkanen löysi Käypä hoito -suosituksista käyttöön sopivan Instanyl-nenäsumutteen. Hän laati siitä ohjeen ja perusteli lääkkeen käytön vastuulääkäreille. Pian merivartijat alkoivat käyttää kivunhoidossa nasaalista lääkettä. He raportoivat jokaisesta käyttökerrastaan Hokkaselle, joka piti käytöstä ja kokemuksista kirjaa.
”Nasaalisen kipulääkkeen käytöstä tuli pelkästään hyviä kokemuksia ja laskelmista ilmeni, että merivartijoiden antama kivunhoito toimi ja se oli halpaa. Ohjetta pyydeltiin ympäri Suomen maata ja kyseltiin saako sitä käyttää.”
Hokkaselle käyttö sopi mutta luonnollisesti se vaati lupia myös muilta tahoilta. Nykyään merivartijat eivät enää kipulääkitse potilaita.

Merivartijaystävällinen ohje

Kerran Hokkanen laati merivartijoille ohjetta hengitysvaikeuspotilaan hoidosta.
”Tein luonnosversion ohjeesta, joka koski lääkkeen käyttöä. Vein sen kahvipöytään ja sanoin, että: ”Yrittäkää olla ymmärtämättä, mitä siinä sanotaan.”
Ensimmäinen merivartija otti paperin käteensä ja ihmetteli, mikä on ”Mikromist?”
”Silloin tajusin, että – ahaa – tämä vaatii kuvan. Sitten laitoin siihen tekstin ja kuvan, jotta yön pimeinä tunteina ei tule epäselvyyksiä.”
Oli syntynyt merivartijaystävällinen ohje.

Osaamiset yhdistettävä

Merivartijoiden evy koituu Suomenlahden alueella kohdattavien potilaiden hyödyksi, mutta siitä hyötyy myös ensihoitojärjestelmä.
”Merivartijoilla on sellaiset kulkupelit, millä pääsee nopeasti sellaisiin paikkoihin, mihin ensihoidolla ei olisi pääsyä tai pääsy olisi hidasta ja hankalaa. Merivartijoille niissä paikoissa operointi oli arkipäivää.”
Hokkanen sanookin, että: ”Siinä vaiheessa, kun toisen viranomaisen osaaminen loppuu, niin toisella se vasta alkaa. Jotta saadaan keikka hoidettua, osapuolten osaamiset pitää sovittaa yhteen.”
Hokkasen mukaan asioiden järjestämisessä tarvitaan maalaisjärkeä, mikä tuntuu olevan tänä päivänä katoava luonnonvara.

Operaatio Välimerellä

Muutama vuosi sitten Eurooppaan alkoi virrata turvapaikanhakijoita. Heitä tuli paljon kaukaiseen Suomeenkin. Kaikkialle perustettiin vastaanottokeskuksia mutta katkeamatonta turvapaikanhakijavirtaa pyrittiin hallitsemaan muillakin keinoin. Rajavartiolaitos lähetti Merikarhu-aluksensa Euroopan raja- ja merivartioviraston koordinoimaan Poseidon-operaatioon. Se valvoi laitonta maahantuloa Kreikan aluevesillä, Välimerellä.
Hokkanen kutsuttiin Merikarhun 16-henkisen miehistön mediciksi toukokuussa 2016. Pesti oli kolmen viikon mittainen. Helmikuussa 2017 Hokkasta pyydettiin alukselle uudelleen, sillä kertaa oli valmistauduttava 11 kuukauden mittaiseen jaksoon. Kun asiat kotona ja työnantajan kanssa järjestyivät, Hokkanen päätti lähteä.
11 kuukauden jälkeen kotiutuminen ehti vanheta vain yhden päivän, kun hänen puhelimensa soi taas. ”Operaatio jatkuu, tulisitko takaisin?” kuului kysymys, johon Hokkanen ei siltä istumalta pystynyt vastaamaan. Saatuaan lapseltaan luvan ja työnantajaltaan taas virkavapaata, hän palasi Merikarhulle loppuvuodeksi.

”Tarvitsetko apua?”

”Mikä saa palaamaan operaatioon yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka tiedossa on jotain aivan muuta kuin laivaristeilyä, johon yleensä olemme tottuneet?” Vastaus tulee nopeasti: ”Merivartiohenki.”
Hokkanen selittää termiä siten, että kun ensihoidossa on totuttu kovalla kynnyksellä pyytämään lisäapua, niin merellä sitä tarjotaan.
”Siellä upseerimiehet tulivat olkapään taakse ja kysyivät: ”Tarvitsetko apua?” Se oli hämmentävä kokemus.”

”Siellä piti olla tosi varovainen. Ei voinut edes ajatella ääneen, kun joku tuli jo ja alkoi tekemään.”

Kerran Hokkanen pohti ääneen, että seinään olisi hyvä saada koukku varusteita varten. Sitten hän lähti hakemaan kahvia ja kun hän palasi kuppinsa kanssa, niin kaveri porasi jo reikää osoitettuun kohtaan.
”Siellä piti olla tosi varovainen. Ei voinut edes ajatella ääneen, kun joku tuli jo ja alkoi tekemään.”
Näin ei juurikaan käy maissa. Hokkanen arvioikin, että ammattiauttajilla on heikko perinne auttaa toisiaan. Siksi hän toisi merivartiohengen mielellään ensihoitoonm ja pelastustoimeenkin.
”Nyt meillä toitotetaan vain, että lisäapu, lisäapu ja on erikseen määrätyt tilanteet, joissa sitä saa pyytää. Voisiko siltä vitoskerroksessa keikalla olevalta yksiköltä joskus kysyä: Tarvitsetteko apua?”
Asemalle tultaessa ohjeilla määrätty avuliaisuus katoaa.
”Siellä on työmyyriä ja sitten on niitä, jotka mieluummin naputtavat Facebookia.”

Huomiointi on työhyvinvointia

”Välimerellä Merikarhun kippari kehotti heti alusta asti jokaista puhumaan aktiivisesti kaikille, ettei synny kuppikuntia.”
Miehistöstä kukaan ei puhunut äidinkielenään englantia, joka kuitenkin oli komentokieli aluksella. He sopivat heti, että tyhmiä kysymyksiä ei ole ja asia täytyy kysyä tarvittaessa niin monta kertaa, että se varmasti tulee selväksi. Aina ei puhe riittänyt, vaan Hokkanen muistaa, että asioita toimitettiin pantomiiminkin avulla.
”Välillä yhtä saksalaista kävi hieman sääliksikin, hänellä kun ei ollut maanmiestä kaverinaan. Välillä hän vaikutti hieman yksinäiseltä. Sitten yön pimeinä tunteina istuimme kannelle ja paransimme maailmaa. Siitä se sitten lähti.”
Medicin roolissa Hokkasen tehtäväksi muodostui myös henkinen huolto. Sitä ei mitenkään ollut tehtävään määritelty, mutta Hokkanen arvelee, että medic oli roolina luontevasti lähestyttävä.
”Monesti kun miehille tuli paha mieli, niin he tulivat juttelemaan minulle. Kerran olimme hiljaisemman kipparin kanssa keskellä yötä komentosillalla. Hän rikkoi pimeän ja pitkään kestäneen hiljaisuuden sanomalla: ”Miika, sano jotain.”
Jatkuva kommunikointi koettiin tärkeäksi. Se on toisen huomioimista ja työhyvinvointia. Jos Hokkanen pystyisi, hän toisi Merikarhulta tuliaisinaan ”Tarvitsetko apua”-kysymykset ja toisen jatkuvan huomioinnin.
”Ne eivät maksa mitään ja parantavat varmasti työhyvinvointia.”

Kansainvälisiä sormimerkkejä

Miika Hokkanen pakolaisia kommunikoimaan peukalolla. Jos asiat olivat hyvin, peukalo piti nostaa ylös ja päinvastoin.
”Myöhemmin tajusin, että joissakin kulttuureissa peukalon näyttäminen on sama kuin meillä näyttäisi keskisormea. Hyvin he silti sitä käyttivät.”
Sen sijaan oli yksi asia, joka teki kommunikoinnin mahdottomaksi. Kontaktia oli mahdoton saavuttaa, jos piti aurinkolaseja silmillään.
”Vaikka olisi ollut kuinka kirkas auringonpaiste, oli lasit nostettava otsalle, jotta kommunikointiin vastattiin.”
Varsinkin operaation alkuaikoina pakolaiset olivat usein hienoissa vaatteissa, hyvissä puhelimissa ja isolla rahatukulla varustettuja. Hokkaselle tuli väkisinkin mieleen, että he eivät välttämättä kuulu siihen porukkaan, joka lähtömaassa on pahimmassa vaarassa. Päästäkseen kohtaamaan Merikarhun Kreikan aluevesillä, oli heidän tullut pulittaa matkastaan jo tuhansia euroja.
”Kun luovutimme heidät Kreikan viranomaisille ja annoimme kiinniottohetkellä heiltä talteen ottamamme rahat ja omaisuuden takaisin, he olivat ihmeissään.”
Hokkanen arvioikin, että kiinniotetuksi tullessaan he pelkäsivät eniten juuri sitä, että menettävät rahansa.
Oli selvää, että pakolaiset olivat varauksellisia, sillä tullessaan kiinniotetuiksi, merivartijat olivat valmiina myös voimankäyttöön. Hokkanen havaitsi, että varauksellisuus väheni silmin nähden, kun heille tarjoiltiin vettä ja purtavaa.
”Uskon, että olimme lopulta pakolaistenkin mielestä hyvästä, vaikka he viimeiseen asti meitä pyrkivät välttelemäänkin.”

Kulttuurit törmäsivät kannella

Merikarhun tehtävänä oli ottaa laittomasti Kreikkaan pyrkivät ihmiset kiinni ja saattaa viranomaisten haltuun. Pakolaisia yritti Välimeren yli jos minkälaisilla paateilla ja pursilla. He vaikuttivat kuitenkin tietävän hyvin, missä Merikarhu liikkuu, sillä heidän reittinsä vaihtuivat aina sen mukaan, missä Merikarhu milloinkin oli.
Kun pakolaisvene otettiin kiinni, pyrittiin selvittämään keitä kyydissä olevat ovat. Välillä se oli hankalaa, sillä kaikilla ei ollut papereita. Syy paperittomuuteen selvisi, kun Hokkanen näki kiikareilla tähystellessään valtavan paperisilppulautan, joka ui etäällä meressä.
”Otimme talteen heidän maallisen ominaisuutensa, numeroimme ja dokumentoimme sen. Mikäli ihmiset otettiin Merikarhun kannelle, heille tehtiin turvatarkastus.”
Merikarhulla sovittiin aluksi, että kannelle evakuoiduille pakolaisille ei tarjoilla mitään. Siitä oli kuitenkin joustettava, kun evakuoitujen joukossa oli pikkulapsia, jotka nälkiintyneinä ja janoisina saattaisivat yllyttää levottomuutta.
Oli varauduttava siihenkin, että kun tarjoilimme syömistä ja juomista vain lapsille, se saattaisi aiheuttaa levottomuutta aikuisissa.
”Kerran näin kun aikuinen otti lapsen kädestä hänelle antamamme piparin ja laittoi omaan suuhunsa. Se tappoi vähän tunnelmaa.”
Kerran Hokkanen oli mukana ottamassa pakolaisia Merikarhun kannelle. Merivartijat ilmoittivat pakolaisille, että lapset nousevat laivaan ensin. Silti aikuinen mies kiilasi ensimmäisten joukkoon lapsia tönien. Hokkanen sanoi hänelle, että: ”Et voi töniä noin, lapsi voi tippua mereen.”
”Mitä sitten, mehän voimme tehdä niitä lisää”, mies vastasi.
Hokkanen mietti, että eihän aikuinen noin voi sanoa. Kulttuurit olivat törmänneet.

Teksti Marko Partanen
Kuva Joni Hyyryläinen

Vuoden ensihoitajan uudenvuodenpuhe 2020

Päättyvän vuoden aikana sattunut monta ikävää väkivallantekoa. Ne ovat saaneet kaikki viranomaiset heräämään ja ajattelemaan omaa hiekkalaatikkoa pidemmälle – esiin on noussut viranomaisten yhteistyö. Tapahtuneet ovat aiheuttaneet lisää haasteita ja jollain tapaa ehkä paineitakin alkaa harjoittaa yhteistoimintaa.

Monilla alueilla ovat aktiivisesti reagoitu muuttuvaan ensihoitokenttään, on päivitetty ensihoitajien uhka- ja väkivaltatilanteiden ohjeistusta ja varusteita. Välillä joutuu miettimään, että mihin suuntaan suomalainen ensihoito on menossa – valmistammeko ensihoidon kohtaamaan väkivaltaa, vai pitäisikö keskittyä ennakoimaan väkivalta- ja uhkatilanteet.

Uhkatilanteet eivät todellakaan ole aina noin musta-valkoista koettavaa, mutta asiaa olisi hyvä miettiä ja laatia asiaa varten valtakunnan tasolla yhteneväiset ohjeet. Siten yksiköiden olisi helpompi toimia näissä tilanteissa jopa yli sairaanhoitoalueiden. Myös lähdönjohtajien olisi helpompaa mieltää työturvallisuusaspekti naapurialueelta saapuvien yksiköiden suhteen.

Muutoin ensihoidossa ollaan rauhoituttu miettimään ja maistelemaan, mitä meillä on. Viime vuosina ensihoidossa on ollut valtava vauhti ja kentälle on tuotu pilottihankkeita, uusia välineitä ja ohjeita todella paljon. Olen keskustellutt joidenkin ensihoitajien kanssa, jotka kokevat väsymystä sellaiseen alati muuttuviin ohjeisiin ja uuden opetteluun, jolla ei pysyvyyttä.
Toisaalta elämme muuttuvassa maailmassa, missä pitää osata muuttua ja sopeutua, mutta missä menee raja?

Olen myös törmännyt kysymykseen: Missä muussa ammatissa testataan tenteillä työtekijöitä vuosittain kuten ensihoidossa? Suomalainen ensihoito on äärimmäisen korkeatasoista, sen huomaa todella nopeasti kun vierailee vaikkapa eteläisen Euroopan alueilla. Suomalaisessa ensihoidossa on todella hienoja prosesseja, kuten HaiPro ja LfE, jotka antavat korjaavaa ja kannustavaa palautetta koko työyhteisölle. Näillä on mielestäni ollut erittäin positiivinen vaikutus koko ensihoitoon ja omalta osaltaan myös työssä viihtyvyyteen ja työssäjaksamiseen, jotka ovat laadukkaan toiminnan kulmakiviä ja joihin toivoisin tulevaisuudessa kiinnitettävän enemmän huomiota.

Onnea vuoden 2020 haasteisiin!

Miika Hokkanen
Vuoden ensihoitaja 2019