Olli Luukkola kirjoittaa erityisesti käytännön työelämästä uutena työntekijänä. Hän toimii pelastajana Länsi-Uudenmaan pelastuslaitoksella.
Pelastajapula ei kosketa ainoastaan päälliköitä, jotka pyyhkivät hikikarpaloita otsaltaan istuessaan työvuorovahvuus-Exceleiden äärellä. Se koskettaa myös jokaista ensilinjan auttajaa, jotka vuorosta toiseen pelkäävät työturvallisuutensa puolesta. Heidän täytyy jatkuvasti soveltaa ja koittaa hoitaa tehtäviä pienemmälläkin kokoonpanolla. Se koskettaa jokaista ministeriössä työskentelevää, joka kantaa myös huolta siitä, että pelastustoimella on riittävästi resursseja vastata erilaisiin tehtäviin tarvittavalla tavalla. Se koskettaa jokaista kansalaista, joka päättää luottaa viranomaisiin ja siihen, että hänestä pidetään huolta 24 tuntia vuorokaudessa vuoden jokaisena päivänä. Se koskettaa meistä jokaista.
Niin kuin viime vuosina on havaittu – pelastusalalla ei voida enää luottaa siihen, että osaavat tekijät noteeraavat pelastusalan ja löytävät töihin pelastuslaitoksiin ainoastaan sillä verukkeella, että heidän setänsä ystävä on pelastaja. Aiemmin paloasemille saattoi riittää työnhakijoita perhesuhteiden kautta, mutta nykyisessä tilanteessa kaikki koulut taistelevat hakijoistaan, eikä pelastusala luo poikkeusta sääntöön. Pelastusalan toimijoiden täytyy tehdä kaikkensa taklatakseen jo valtakunnalliseksi katastrofiksi luonnehditun pelastajapulan, jotta voimme luottaa turvallisuuteemme jatkossakin – työvuorossa ja sen ulkopuolella.
”Pelastusalalla ei voida enää luottaa siihen, että osaavat tekijät noteeraavat pelastusalan ja löytävät töihin pelastuslaitoksiin ainoastaan sillä verukkeella, että heidän setänsä ystävä on pelastaja.”
Yksi konkreettinen teko tilanteen parantamiseksi pitkällä tähtäimellä on tuoda alamme ja sen koulutus samalle viivalle muiden alojen kanssa, ja esitellä sitä muiden oppilaitosten ja työpaikkojen tavoin. Pelastusalalta ovat puuttuneet tyystin toisen asteen opiskelijoiden kohtaamiset. Tilannetta ei ole helpottanut se, että opiskelemaan ei ole voinut hakea yhteishaussa.
Alaa tulee rummuttaa kaikille heidän lähtökohdistaan riippumatta. Opiskelemaan päästäkseen ei tarvitse olla supersankari. Alan kuntotestit ovat täysin läpäistävissä ilman vuosien mittaista kilpaurheilutaustaa. Niihin harjoittelu ei mene koskaan hukkaan, vaan sitä voi pitää sijoituksena terveempään tulevaisuuteen. Tärkeämpänä pidän henkilökohtaisesti sitä, että alalle hamuavan psyykkinen toimintakyky on riittävällä tasolla. Pelastajan ei kuulu olla superihminen, joka kykenee mihin tahansa yksin eikä suostu pyytämään kenenkään apua. Päinvastoin on tärkeää osata puhua mieltään askarruttavista asioista sulkeutumisen sijaan, kyetä puhaltamaan yhteen hiileen ja pystyä pyytämään apua tarvittaessa.
Kaikkien toimijoiden välisellä yhteistyöllä näytämme hyvää esimerkkiä tuleville ammattilaisille siitä, että vaikeinkin kriisi on mahdollista ratkaista yhteistuumin.
Ääni kentältä -kolumni on julkaistu aiemmin Pelastustiedossa 3/2024.
