Olli Luukkola kirjoittaa erityisesti käytännön työelämästä uutena työntekijänä. Hän toimii pelastajana Länsi-Uudenmaan pelastuslaitoksella.
Pelastajana olen nähnyt osani tuhosta. Olen nähnyt koteja, yrityksiä ja unelmia muuttuneen tuhkaksi. Mikään ei kuitenkaan kirvele niin kuin Espoon viimeaikaisten tuhopolttojen aiheuttama järjetön tuho. Se herättää jokaisen pelastajan sisimmässä monimutkaisen sekoituksen turhautumista, surua ja epätoivoista ymmärtämisen tarvetta.
Tulipalot eivät olleet vain satunnaisia tapauksia, vaan estettävissä olevia tragedioita. Nämä nuoret, joiden mielestä tulella leikkiminen oli hauskaa, sytyttivät paitsi rakennukset, myös seurausten liekin, jota he eivät luultavasti koskaan odottaneet. Tuhotyöstä tulee kallis lasku, jota sytyttäjä joutuu maksamaan vuosikymmenten ajan. Teot maksavat myös yhteiskunnalle syödessään jo ennaltaan niukkoja pelastustoimen resursseja. Onneksi ei tuhopolttojen takia menetetty ihmishenkiä.
Riippumatta siitä, mikä johti näihin tapauksiin, on pelastajana syvästi huolestuttavaa, että tulta kohdellaan välinpitämättömästi. Tuhopoltot eivät ole viihdettä. Henkilöillä, jotka toisin ajattelevat, on puutteita heidän tekojensa vakavuuden ymmärtämisessä. Pelastajat vaarantavat henkensä ja altistavat itsensä syöpävaarallisille aineille jokaisessa tulipalossa. Yksikin tahallisesti sytytetty tulipalo on liikaa. Tällaiset ilkivallanteot eivät ole vaarattomia kepposia, vaan vakavia rikoksia, jotka vaarantavat ihmisiä, omaisuutta ja kokonaisia yhteisöjä. Emme voi kuitenkaan syyttää vain asianosaisia, vaan meidän tulee tarkastella ympäristöä, joka edistää tällaista holtitonta käytöstä. Jokainen tulipalo on avunhuuto ja merkki yhteiskunnassamme olevasta syvemmästä ongelmasta, johon on puututtava.
”Kuka kantaa vastuun siitä, etteivät sosiaalisen median palvelut muodostu haitallisten haasteiden kasvualustoiksi?”
Koulutus ja yhteisön osallistuminen ovat ratkaisevan tärkeässä osassa taistelussa tätä hulluutta vastaan. Meidän tulee olla tekemisissä nuorten kanssa, kouluttaa heitä tulipalon vaaroista ja niistä peruuttamattomista vahingoista, joita ne aiheuttavat. Koulujen, vanhempien ja päättäjien on työskenneltävä yhdessä edistääkseen vastuuntuntoa ja tietoisuutta. Vaikka ”somehaasteen” osallisuudesta tapauksiin ei olekaan varmuutta, on kiistatonta, kuinka suuri vaikutus digitaalisella maailmalla on, eritoten nuoriin. Kuka kantaa vastuun siitä, etteivät sosiaalisen median palvelut muodostu haitallisten haasteiden kasvualustoiksi?
Nämä tapaukset ovat herätys, jotta emme menetä koskaan ihmishenkeä tällaisen turhuuden vuoksi, vaan yhteisöt puhaltavat yhteen hiileen ennaltaehkäistäkseen nämä ajattelemattomat teot. Tehdään yhdessä töitä kouluttaaksemme ja rakentaaksemme yhteiskuntaa, jossa ymmärretään nuoresta pitäen turvallisuuden ja vastuun arvo. Ainoastaan niin voimme sammuttaa sen vaarallisen kipinän, joka on sytyttänyt nämä järjettömät tulipalot.
Ääni kentältä -kolumni on julkaistu myös Pelastustiedossa 4/2024.
