Juhani ”Sossu-Jude” Seppälä on Vuoden ensihoitaja 2016

Kun tuttu pelastaja kutsui Juhani Seppälää leikillään ”Sossu-Judeksi”, tämä tunsi ylpeyttä. Uusi nimi merkitsi, että työ, johon hän oli panostanut, oli osunut maaliinsa. Kun tarkastellaan käsitettä sosiaalinen hätätilanne, siihen piirtyy vankasti Seppälän kädenjälki. Seppälä sai Vuoden ensihoitaja -tunnustuksen Savonlinnassa 2016.

Moni on huomannut, että sosiaalitapaukset ensihoidossa ovat lisääntyneet. Ilmiö ei ole uusi, vaan nykyään ensihoidolla on paremmat valmiudet tunnistaa sosiaalinen hätätilanne. Niistä annetaan koulutusta ja niistä on kirjoitettu jo pitkään alan oppikirjoissa. Kirjoittaja on Juhani Seppälä, Vuoden ensihoitaja 2016.

Hän on kirjoittanut sosiaalisiin hätätilanteisiin liittyviä lukuja Ensihoidon perusteet – ja Ensihoito-opas -kirjojen jokaiseen painokseen. Ensin ne kulminoituivat lastensuojeluilmoitukseen ja myöhemmin myös vanhustensuojeluilmoitukseen. Tänä vuonna ilmestynyt Ensihoito-opas sisältää ohjeet sosiaalisen avun antamisesta olipa sen tarvitsija minkä ikäinen tahansa. Kirjoittaja on taas Juhani Seppälä.

Seppälän sosiaalisuus ei koidu pelkästään potilaiden hyväksi, vaan myös työyhteisön. Hän on pidetty työkaveri ja yhteistyökumppani ja kertoo itsekin saavansa voimia, intoa ja motivaatiota omista työyhteisöistään. Ensihoidossa Seppälää voidaan hyvällä syyllä kutsua sosiaalisten asioiden asiantuntijaksi.

”Mitä tarkoittaa sosiaalinen hätätilanne?”

2000-luvun alussa Seppälä oli ehtinyt tehdä jo 27 vuoden uran ensihoitajana, kun hänet oli juuri valittu sosiaali- ja terveystoimen toimiala-asiantuntijaksi Kaakkois-Suomen hätäkeskukseen. Ennen kuin uudet keskukset aloittivat, Seppälä piti Pelastusopistolla tuntiopettajana perehdytyskoulutuksia hätäkeskuspäivystäjille.
”Siellä yhdessä ymmärsimme, että meillähän on sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmä ja heräsi kysymys: Mitä tarkoittaa sosiaalinen hätätilanne?”, Seppälä sanoo.

Tietoa etsittiin yliopistosta, Kuntaliitosta ja sosiaali- ja terveysministeriöstä. Kun ajatus sosiaalisesta hätätilanteesta vietiin hätäkeskuksen päivystäjän kuulokkeisiin, tajuttiin, että hätäpuheluissa on paljon sisältöjä, joissa ei ole olekaan poliisin, pelastuksen tai ensihoidon tarvetta, vaan kyseessä on sosiaaliviranomaisen tehtävä, mikä edellyttää pikaista ratkaisua, Seppälä kertoo.

Sosiaalisia hätätilanteita on ollut aina mutta niihin päästiin uudella ja tehokkaalla tavalla käsiksi 2000-luvulla.
”Minulla on sellainen tunne, että hätäkeskusuudistuksella on tekemistä asian kanssa. Kun kaikkien viranomaisten tehtäviä alettiin ottaa vastaan 112-numerossa, ilmeni uusia ongelmia. Ne olivat aina olleet olemassa mutta niiden käsittelyyn ei ole ollut kunnollista järjestelmää.”

Seppälä liittyi Kaakkois-Suomen sosiaalipäivystyshankkeen ohjausryhmään, jota valvoi STM. Myöhemmin hänet kutsuttiin myös STM:n sosiaali- ja terveydenhuollon poikkeusolojen neuvottelukuntaan.
Sosiaalisen hätätilanteen kriittiset tunnusmerkit alkoivat valjeta. Asiat, jotka hätäkeskuspäivystäjän tulee puhelusta tunnistaa selvitettiin akuutin sosiaalityön asiantuntijoiden avulla.
Työ oli tuloksekasta. Kaikki kaakkoissuomalaiset viranomaiset saivat suoran kontaktin 24/7 päivystävään sosiaalipäivystäjään. Toimintamalli laajeni ja siitä laadittiin sosiaalitehtävien käsittelyn ja riskinarvion ohje koko maan hätäkeskuksille.
Ohjeistuksen avulla voidaan tunnistaa sosiaalinen hätätilanne olipa avun tarvitsija vauva tai vaari. Samalla kaikkien viranomaisten yhteistyö sosiaalipäivystysten kanssa otti ison askeleen eteenpäin. Hätäkeskuslaitos palkitsi Seppälän työn Pro 112 -palkinnolla vuonna 2009.

”Aiemmin häiriöksi tai ei meille kuuluvaksi tehtäväksi mielletty onkin tärkeä tilanne”

Seppälä arvelee, että hänen kiinnostuksensa sosiaalityötä kohtaan nousi yhteisestä ymmärryksestä. Hän halusi oppia lisää. Seppälä opiskeli Helsingin yliopistossa sosiaalitoiminnan perusteet -opinnot. Samalla Seppälä jatkoi tiivistä yhteistyötään sosiaalitoimen työntekijöiden kanssa.
”Sain osaltani olla mukana asennemuokkauksessa. Aiemmin häiriöksi tai ei meille kuuluvaksi tehtäväksi mielletty onkin tärkeä tilanne, johon pitää puuttua ajoissa. Kun apu saadaan kohdennettua oikein, sillä on selkeää vaikuttavuutta.”

Sosiaalitoimen hyväksyminen vaatii ensihoitajalta uudenlaista lähestymistä työhönsä. Seppälä on ollut tähän aina valmis.
”On kannettava huolta niistä, jotka eivät ymmärrä tai osaa ratkaista omaa vaikeaa tilannettaan. On ymmärrettävä vastuunsa terveydenhuollon henkilönä.”

Seppälä sanoo, että sosiaaliset tilanteet ovat edelleenkin sellaisia, joissa ensihoitajat ovat pulassa, kun työdiagnoosia tai hoito-ohjetta ei löydy. Peruselintoimintojen tutkimisen jälkeen olisi kiinnitettävä huomiota vielä ympäristöön ja ennakointiin. Niissä ilmenevät ongelmat ensihoitajat voivat hoitaa yhteistyössä sosiaalipäivystysten kanssa.
On tunnistettava tilanne, johon puutumatta jättäminen voi johtaa vakavaan lopputulokseen. Vakavat virheet syntyvät tyypillisesti kuljettamatta jättämisten yhteydessä, kun varsinainen ongelma on jäänyt tunnistamatta ja akuuttia apua vaativa tilanne hoitamatta.

”Ensihoitajan ei tarvitse olla mikään ravitsemusterapeutti”

Hoidon tarpeen arviointiin liittyvät käsitteet eivät ole vielä riittävästi hallinnassa.
”Ensihoitajan ei tarvitse olla mikään ravitsemusterapeutti mutta hänen pitää pystyä arvioimaan kognitiivisia selviytymisen mahdollisuuksia. Mitkä ovat ne peruselementit, joiden avulla ihminen pärjää kotona yksin tai toisen huonokuntoisen kanssa.”

Seppälä arvioi, että sosiaalisia asioita hallitaan paremmin niillä alueilla, jossa ensihoito ja päivystys on integroitu.
”Onko käynyt niin, että terveydenhuoltolain tarkoittama ensihoidon ja päivystyksen tiivis kokonaisuus on jäänyt toteutumatta ja onko ensihoitajan työtä ohjattu liikaa työdiagnoosin löytymiseen, minkä vuoksi laajempi hoidontarpeenarviointi on jäänyt vähälle.”
Seppälä lähettääkin ministeriöön terveisiä; tulevassa ohjaavassa säädöksessä tämän asian tulee olla huomioituna, muuten se saattaa jäädä yksittäisten alueiden innostuksen ja perehtyneisyyden varaan.

Vaikka Seppälä puhuu sosiaalisista tilanteista, hän tähdentää, että ensihoidon prioriteetti on kuitenkin vakavasti vammautuneen ja kriittisesti sairaan potilaan hoitaminen, josta ei voida luistaa.
”Otetaan sosiaaliset hätätapaukset muiden kiireellisten tehtävien rinnalle ja hoidetaan niitä molempia. Ei tehdä tästä mitään vastakkainasettelua.”

Oikea opettaja

Tämä on tarina miehestä, joka nuorena sairaankuljettajana unohti kaikki opinnot mutta päätyi lopulta oikeaksi opettajaksi. Hän on Juhani Seppälä.

”Ei ollut koulutusta, ei ollut mitään. Ei kertakäyttöhanskoja. Ei suojavaatteita. Oli vain sininen takki ja omat farkut ja ne kengät mitkä sattuivat olemaan jalassa. Siihen aikaan liikenteessä kuoli vuosittain 1000 ihmistä ja esimerkiksi tasoristeysonnettomuuksia oli paljon.
Oli kovasti romua ja rojua, jonka keskellä ei tiennyt mitä teki, vaan autettavat oli saatava kyytiin ja äkkiä sairaalaan. Siihen aikaan meillä oli Volkkarin Kleinbus-ambulanssi, jossa oli kahdet paarit.
Meillä oli paljon akuutteja astmakohtauksia, jotka nykyään ovat merkittävästi vähentyneet. Hoitokeinona oli vain happi. Oli myös potilaita, jotka hengittivät huonosti, kuohahtivat ja kuolivat, mitään ei ollut tehtävissä. Jälkeenpäin ymmärsin, että kyse oli pöhöstä.
Deffoja ei ollut ja potilaita kuljetettiin pitkiäkin matkoja yksin elvyttäen. Nykyään kaikki tietävät, mikä oli lopputulos.”
Siinä on palanen Vuoden ensihoitajan 2016, Juhani Seppälän, työelämästä 1970-luvun alusta. Hän arvelee ajaneensa ensimmäisen ambulanssikeikan Kouvolan palokunnan kesämiehenä 1972, koska täytti silloin 18 vuotta.
Sitä ennen, jo 60- ja 70-lukujen vaihteessa, hän otti kosketusta auttajasektoriin Kouvolan puolivakinaisessa palokunnassa. Kesät 1971, -72 ja -73 kuluivat palkkatöissä palokunnan kesämiehenä.

”Oli hirveä halu oppia mutta vain sairaankuljetusta”

1973, kun kesätyöt taas kerran loppuivat, Seppälä pääsi Kuusankoskelle sairaankuljettajaksi Olavi Pulliaisen firmaan, josta hän siirtyi pian Juhani Salakan yritykseen Kouvolaan. Salakka lopetti 1976, jolloin Kouvolan terveyskeskus perusti sairaankuljettajan virat. Seppälä haki virkaa ja tuli valituksi.

Sairaankuljetus kiinnosti Seppälää.
”Oli hirveä halu oppia mutta vain sairaankuljetusta.”
Keskikoulun heikkojen arvosanojen tueksi ei ollut muuta koulutusta.
Seppälä oli kuullut Helsingin pelastuslaitoksen palomiesten kolme kuukautta kestävästä sairaankuljetuskurssista. Hän tiesi, että sinne pääsi vain Helsingin palomiehiä mutta soitti silti sairaankuljetusmestari Osmo Nurmiolle kysyäkseen, että pääsisikö kouvolalainenkin kurssille. Vastaus oli: Ei. Myöhemmin Nurmio soitti Seppälälle takaisin. Kurssi oli vajaa ja Seppälä pääsisi sille. Kurssin hinnaksi sovittiin 1000 markkaa, jota pelastuslaitos ei koskaan laskuttanut.

Seppälä pääsi vuonna 1977 järjestetylle sairaankuljetuskurssille. Ambulanssilääkäri Pekka Honkavaara piti luentoja, hoito-opetusta annettiin Laakson sairaalassa ja harjoittelupaikkoina olivat Töölön traumaleikkuri, -päivystys ja tietenkin pelastuslaitoksen ”tabikset” sekä lääkäriambulanssi.
”Se oli nuorelle, innokkaalle, maalta tulevalle sairaankuljettajanalulle mieletön juttu. Muistan painavat deffat, joita kannettiin kerroksiin ja kun sai olla mukana tilanteessa, missä sillä ensimmäisen kerran iskettiin”, Seppälä sanoo.
Kurssi ei ollut tutkinto mutta sitä arvostettiin. Sillä opetettiin enemmän sairaankuljetusta kuin silloisella lääkintävahtimestarikurssilla, Seppälä kertoo.

”Opin opiskelemaan. Ilman sitä ammatillinen urani olisi jäänyt nykyisestä näkökulmasta tosi kapeaksi”

Perheen perustaminen ja talonrakentaminen asetti miehen aloilleen mutta jatkuvasti kyti ajatus siitä, että koulutusta oli saatava lisää. Ajatukseen tarttuminen otti aikansa.
”Opiskelin aikuisopiskelijana sairaanhoitajaksi vuonna 1989. Se oli merkittävä käänne. Huomasin, että aikuisopiskelu on oma juttuni. Opin opiskelemaan. Ilman sitä ammatillinen urani olisi jäänyt nykyisestä näkökulmasta tosi kapeaksi”, Seppälä sanoo.

Vuonna 1996 Heikki Sederholm ja Lauri Lehtomäki pyysivät Seppälää opettamaan Pelastusopistolle ensihoitoa. Sederholm oli tuttu Suomen Ensihoitoalan Liiton toiminnasta. Seppälää arvelutti lähteä, sillä hän oli sitä ennen pitänyt vain muutamia elvytyskoulutuksia ja toiminut opiskelijoiden ohjaajana ambulanssiharjoittelussa. Opetustehtäviin siirtymistä Seppälä ei kuitenkaan kokenut hypyksi tuntemattomaan.
”En ollut siellä yksin, vaan siellä oli paljon tuttuja. Sain kaiken tuen. Opin mitä tarkoittaa, kun autetaan, tuetaan ja tehdään yhdessä. Myös pelastajaoppilaiden motivaatio oli niin korkea, että se tarttui tällaiseen kokemattomaan opettajaan.”
Seppälä sai Pelastusopiston ajoilta kattavat yhteistyöverkostot, jotka toimivat edelleen.

”Silloin ajattelin, että opettajan hommissa tulee seinä vastaan”

Kun ensimmäiset ensihoitaja AMK -tutkinnot alkoivat vuonna 1998, Seppälä pestautui vuodeksi Kymenlaakson ammattikorkeakoulun opettajaksi.
Ajan mittaan eteen tulivat opettajien kehityskeskustelut, jossa rehtori sanoi Seppälälle: Seuraavana vaiheena olisi sitten yliopisto.
”Silloin ajattelin, että opettajan hommissa tulee seinä vastaan, kun en ole ylioppilas enkä pärjää yliopistossa. Yhtäkkiä havahduin olevani Kuopion yliopiston pääsykokeissa, Seppälä kertoo.

Yliopistossa Seppälä huomasi saman efektin kuin sairaanhoitajaopinnoissakin. Hyvässä ja motivoituneessa ryhmässä pärjäsi itsekin, lisäksi Seppälän pitkää työkokemusta arvostettiin hoitotieteenlaitoksella.
Tutkinto ei ollut vielä valmis, kun Hätäkeskuslaitoksessa aukesivat asiantuntijan virat. Seppälä pisti hakemuksen sisään ja tuli valituksi 42 hakijan joukosta Kaakkois-Suomen hätäkeskukseen Kouvolaan.
”Paikka kiinnosti. Sain edelleen työskennellä ensihoidon rajapinnassa ja työhön kuului koulutustehtäviä sekä tehtäviä yhteistyöviranomaisten kanssa.”

”Töitä tehtiin taas kirjaimellisesti yhdessä”

Hätäkeskuslaitokseen meno oli taas iso hyppy uuteen maailmaan. Seppälä aisti samanlaista henkeä kuin Pelastusopistolla. Aina sai apua, kun pyysi.
”Asiantuntijakollega Ari Alasella on suuri merkitys siihen, etten ollut hätäkeskuksessa pelkkä ensihoitaja, vaan sain aseman ja opin ymmärtämään kokonaisuuden. Töitä tehtiin taas kirjaimellisesti yhdessä.”

Seppälä sai huomata, että hätäkeskuksessa ymmärrettiin ja hyödynnettiin työntekijöiden kiinnostuksen kohteita. Seppälä oli innostunut tuomaan vuorovaikutuksen merkitystä hätäpuhelun käsittelyyn sekä lisäämään päivystäjien tietoa sosiaali- ja terveystoimen tehtävistä.

Hätäkeskuksessa tuli tutuksi myös ensihoitajien arvostelu. Seppälä arvioi, että se kumpusi tiedon puutteesta.
”Ensihoitajat eivät aina välttämättä tiedä, mitkä ovat yhteistyökumppanin lakisääteiset tehtävät ja velvoitteet toimia tietyissä tilanteissa. Joskus hätäkeskuksessa tuntui siltä, että ensihoidossa ajatellaan viranomaisten toimivan ensihoitajan näkökulmasta siten, että ensihoitaja on keskipisteessä.”
Palautteet käytiin hätäkeskuksessa läpi. Mielipiteiden annettiin olla mielipiteitä. Puutteista saadut opit siirrettiin koulutuksiin.

”Ensihoidossa on vallalla jonkin verran kyynisyyden piirteitä”

”Ensihoidossa on vallalla jonkin verran kyynisyyden piirteitä. Saattaa olla, että henkilöllä on 20 vuoden työkokemus mutta edelleen ensimmäisen päivän työtavat käytössä”, Seppälä sanoo.
Se johtuu varmasti osin ensihoidon mahdottomasta urapolusta, jolla etenemisen mahdollisuuksia on vähän.

Seppälä tunsi olevansa päivystäjien kanssa samaa joukkoa ja koki arvostelun myös omissa nahoissaan, vaikka olikin hallintohenkilö.
”Negatiivinen palaute ei vaikuttanut päivystäjien työhön, vaan heillä oli tehtävään intensiivinen kiinnostus, halu suoriutua ja onnistua.
11 vuoden hätäkeskusaikanaan Seppälälle kävi selväksi päivystäjien työn vaativuus. Sen keskellä he olivat ammatillisesti kiinnostuneita muustakin viranomaistyöstä.

Ensihoidossa on jäänyt huomiotta se, että hätäkeskuspäivystäjän riskinarvioperusteet perustuvat yleistilaan. Sitä kautta tunnistetaan parhaiten korkeariskisyys.
”Monesti ensihoidossa herättää hämmennystä, kun tehtäväkoodi ei kolahtanutkaan. Ajatus on kuitenkin se, että kuinka kiire potilaalla on eikä se, mikä häntä vaivaa. Mielestäni ensihoidossa ei välttämättä tarvitse tietääkään täsmällistä avainsanaa, joka saattaa ennakkoon kiinnittää hälytyskoodin liikaa työdiagnoosiin.”

”Sain siitä hauskan ja oikeutetunkin hyvällä mielellä annetun naljailunimen”

1990-luvun loppupuolella Pelastusopiston opettajat Jarkko Lundberg ja Kai Helveranta ajoivat Kuopiosta Kotkaan pitämään ensihoidon koulutuksia. He pysähtyivät sovitusti kahvilla Seppälän luona Kouvolassa.
”Siihen aikaan kohtaamiset oli tapana aloittaa sanoilla, jotka varmasti jäävät mieleen.”
Seppälä otti eteisessä vieraat vastaan ja alkoi tähystellä ulkona olevaa Pelastusopiston autoa. Hän kävi vielä lähempänäkin tarkastelemassa sitä. Kun Seppälä palasi ulkoa takaisin, Lundberg ja Helveranta kysyivät: Mitä nyt?
”Eikö teillä ole ketään oikeaa opettajaa mukana?” Seppälä kysyi.
Hän ei voinut arvata, että se lausahdus todellakin muistettiin.
”Sain siitä hauskan ja oikeutetunkin hyvällä mielellä annetun naljailunimen. Sen jälkeen aina kun olen mennyt Pelastusopistolle käymään, ei kai ole kertaakaan käynyt niin, etteikö joku opettajista sano: Morjens, mitä Jude – oikea opettaja.”

Nykyään Jude on oikeana opettajana Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa Kotkassa. Hän siirtyi sinne Kuopion hätäkeskuksesta 2013. Savoon miehen tie vei taas, kun Kaakkois-Suomen hätäkeskus lakkautettiin. Jude opettaa tulevia ja valmistuneita ensihoitajia. Hän saa heistä edelleen voimia ja innostusta.
”Olen nyt 62-vuotias ja koen edelleenkin erittäin vahvaa ammatillista innostuksen tunnetta. Sitä vahvistaa motivoituneiden ensihoito-opiskelijoiden kanssa työskentely.
Tunne on sama kuin Pelastusopistossa 20 vuotta sitten.”
Seppälä kertoo, että hänen tietonsa hätäkeskustyöstä ovat jo osin vanhentuneita, mutta hän pystyy edelleen sisällyttämään opetukseensa paljon tietoa siitä, mitä tapahtuu ennen kuin keikka ensihoitajalle tulee.

Seppälän olisi mahdollista jäädä eläkkeelle vuoden vaihteessa. Jos hän olisi valinnut 1970-luvun alussa aloittamansa palomiehenuran, hän olisi jo eläkkeellä.
”Niin kauan kuin opiskelijat arvostavat ja verkosto toimii, ei ole syytä jäädä”, Seppälä sanoo.

Teksti Marko Partanen
Kuva Hanna Raijas

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Systole-lehdessä 2/2016.

Vuoden ensihoitajan uudenvuodenpuhe 2017

Vuoden ensihoitaja 2016 Juhani Seppälä kirjoitti uudenvuodenpuheen: ”Sairaankuljetuksesta ensihoitoon ja ensihoidosta ensihoitopalveluun – mitä tuo tullessaan ensihoitoon sote-uudistus ja sen jälkeinen aika?”

On vielä vaikeaa muodostaa kuvaa siitä, minkälainen ensihoidon palvelujärjestelmä maassamme muutaman vuoden kuluttua, sote-uudistuksen voimaan tullessa, tulee olemaan. Jotta voi hahmottaa tulevaa, on syytä tarkastella muutama vuosikymmen taaksepäin ja katsoa onko siellä mitään opittavaa, joka tulisi uudistuksessa ottaa huomioon. Suomessa järjestäytyneen sairaankuljetustoiminnan voidaan katsoa alkaneen vuonna 1972 voimaan tulleen kansanterveyslain myötä. Kansanterveyslain perusteella kunnan terveyskeskuksen tehtävänä oli huolehtia sairaankuljetuksen järjestämisestä, lukuun ottamatta siinä tarvittavien ilma-alusten sekä kelirikkokelpoisten ja vastaavanlaisten erityiskulkuneuvojen hankintaa ja ylläpitoa. Jo kansanterveyslain voimaan tullessa Helsingin kaupungin sairaankuljettajakoulutuskomitean mietinnössä 1973 asetettiin koulutuksen kehittämiselle vaatimuksia, jotka nykyiselläänkin ovat monen ensihoidon koulutuksen ja käytännön toiminnan kehittämisen taustalla.

Lainauksia Helsingin kaupungin sairaankuljettajakoulutuskomitean mietinnöstä 1973

Sairaankuljettajakoulutuskomitean mietinnön tuloksena luotiin koulutusohjelma, johon sisällytettiin tietopuolista opetusta 103 tuntia ja käytännön opetusta 65 tuntia. Koulutus sisälsi myös sairaankuljetusteknistä koulutusta 77 tuntia, josta 31 oli tietopuolista ja 46 käytännön harjoittelua. Sairaanhoidolliseen koulutukseen liittyvä käytännön harjoittelu järjestetään sairaaloissa, lääkäriambulanssissa ja sairasautossa. Tavoitteena on antaa kokonaiskuva terveydenhuoltojärjestelmästä, selvittää sairaankuljetuksen asema siinä sekä selvittää sairaankuljettajan työn luonnetta. Tavoitteena on opettaa ottamaan selville sairaustapauksen ja tapaturman tapahtumatiedot, opettaa tarkkailemaan potilaan tärkeitä elintoimintoja sekä havaitsemaan potilaan tärkeitä elintoimintoja sekä havaitsemaan potilaan tilassa tapahtuvat muutokset, merkitsemään se muistiin sekä tiedottamaan ne potilaan luovuttamisen yhteydessä.

Koulutuksessa hoitotoimenpiteet ja niissä tarvittavan laitteiston käyttö sisälsi muun muassa potilaan liikuttelemisen ja siirtämisen näkökohdat (potilaan siirtäminen, kuljetusasento, kuljetustilan lämpö ja tuuletus sekä työasennot), hengityksen ylläpitäminen (hengitysteiden avoimena pitäminen, imu, nieluputki, kuljetusasento, tekohengitys, happi sekä lääkärin ja sairaanhoitajan avustamana intubaatio ja respiraattori), verenkierron ylläpitäminen (verenkierron fysiologia), veren virtauksen ja paineen ylläpitäminen, sokki, asennon valinta, painantaelvytys sekä lääkärin ja sairaanhoitajan avustamana ekg, defibrillaattori, nesteensiirtolaitteisto, lääkeinjektiot, potilaan tilan tarkkailu.

Koulutus sisälsi monien muiden aiheiden lisäksi myös levottoman ja väkivaltaisen potilaan käsittelyn, henkilökohtaisen suojautumisen sekä päihtyneen henkilön käsittelyn mukaan lukien tilanteen arviointi ja menettelytavat. Koulukseen kuului myös tapaturmapotilaan hoitoon saattamisen kiireellisyysjärjestys, perusteet lääkärin kutsumiseen sairastumis- tai tapaturmapaikalle, sairaalan valinta, yhteydenotto kuljetuksen aikana sairaalaan, kuljetusnopeuden ratkaiseminen, potilaan luovuttaminen sairaalaan ja tiedottaminen, sairaankuljetuspyyntöjen vastaanottaminen, suuronnettomuuksien ja katastrofien lääkintäorganisaatiot. Sairaankuljetustekninen koulutusosuus sisälsi muun muassa liikenneopin, joita olivat kuljetusnopeuden ratkaiseminen, kaista-ajo ja ryhmittyminen, väistämisvelvollisuus, liikennemerkit ja liikennevalot, poliisin määräysvalta, ohitus, tapaaminen ja välimatkat, pysähtyminen toimintaa varten ja paikoitus, talviajo-olosuhteet, hälytysajoneuvon etuajo-oikeus sekä muut yleiset- ja erikoismääräykset.

Yllä oleva teksti on vain osa 1970-luvun Helsingin kaupungin sairaankuljettajakoulutuksen koulutussisällöstä, jonka toteutuksesta vastasivat silloinen Helsingin palolaitos sekä Helsingin kaupungin sairaanhoito-oppilaitos. Opettajat, lääkäri Pekka Honkavaara, sairaanhoidon opettaja Outi Sarvilahti, lääkäriambulanssin sairaanhoitaja, sairaanhoidon opettaja Anna-Liisa Häkkänen sekä Helsingin palolaitoksen kouluttajat saivat toteutettua koulutuksen, joka jo tuolloin oli aikaansa edellä sisällöltään, laajuudeltaan ja käytännöllisyydeltään. Kun sain vuonna 1977 osallistua kyseiseen koulutukseen, en voinut arvata sen merkitystä omaan uraan sairaankuljetuksessa ja ensihoidossa ja siihen liittyvää tämän hetken työtä ensihoidon lehtorina.

Vuosien varrella sairaankuljetukseen ja ensihoidon kehittämiseen on pyritty vaikuttamaan monin mietinnöin ja työryhmin. Vuonna 1985 sosiaali- ja terveysministeriön sairaankuljetustoimikunnan tehtävänä oli selvittää sairaankuljetustoiminnan kehittämistarpeet, erityisesti sen porrastaminen eri tasoille sekä sairaankuljettajien koulutuksen nykytila ja kehittämistarpeet sekä tehdä ehdotukset uudelleenjärjestelyiksi. Sairaankuljetustoimikunta esitti yksimielisesti, että sairaankuljetustoimintaa tulee kehittää osana terveydenhuoltojärjestelmää siten, että potilaan hoito voidaan aloittaa jo ennen kuljetusta. Seuraavan vuosikymmenen alun sosiaali- ja terveysministeriön sairaankuljetuksen kehittämistyöryhmissä tuotiin esiin terveydenhuollon koulutuksen ja ammattipätevyyden merkitystä sekä sen aikaisten aluehälytyskeskusten ohjeistusta kiireellisyysluokkien A-D mukaisesti. Myös lääkinnällinen pelastustoiminta käsitteenä otettiin sairaankuljetustermin rinnalle. Vuonna 1994 voimaan tulleelta sairaankuljetusasetukselta odotettiin paljon, mutta sen vaikutus todettiin hyvin pian merkityksettömäksi. Sosiaali- ja terveysministeriön 1997 perustetun ensihoitotyötyhmän tavoitteena oli selvittää ensihoitojärjestelmän kehittämistarpeita. Työryhmän työtä voidaan pitää perustana nykyiselle ensihoitojärjestelmälle.

Vuonna 1998 aloitettu ensihoitaja AMK-koulutus on yksi merkittävimmistä muutoksista, jonka ansiosta sairaankuljetuksesta on siirrytty ensihoitoon ja tiiviisti terveydenhuoltoon liittyvään toimintaan. 2000-luvun alussa aloitettu hätäkeskusuudistus on yhtenäistänyt ensihoidon valtakunnallista toimintaa ja parantanut ensihoidon yksiköiden hälytystoimintaa ja oikein kohdennettua käytettävyyttä. Vuonna 2007 sosiaali- ja terveysministeriön asettaman selvitysmiehen Ensihoito- ja sairaankuljetustoiminnan kehittäminen -raportti nosti esiin monta ensihoidon ja sairaankuljetuksen päivittäisongelmaa. Selvitysmiehen ehdotusten tavoitteena oli yhtenäistää kansalaisten avunsaantia kiireellisissä tilanteissa, parantaa palveluiden laatua, selkeyttää palveluorganisaatioita, kehittää palveluiden ohjausta ja parantaa tuottavuutta. Selvitysmiehen raportissa korostettiin käsitettä ensihoitopalvelu, joka oli määritetty sosiaali- ja terveysministeriön Sairaankuljetus- ja ensihoitopalvelu – opas hälytysohjeen laatimiseksi -oppaassa 2005.

Kun tarkastelee eri sairaankuljetuksen ja ensihoidon kehittämistyöryhmien ja eri mietintöjen sisältöjä ja tavoitteita vuosien varrelta, tulee vahvasti tunne, että vasta 2000-luvun alun hätäkeskusuudistus ja vuonna 2011 voimaan tullut terveydenhuoltolakiuudistus ja asetus ensihoitopalvelusta ovat yhdessä saaneet aikaan sen, että sairaankuljetuksesta ja ensihoidosta on muodostunut ensihoitopalvelu. Hätäpuhelun käsittely, riskinarvio ja ensihoitoyksiköiden hälyttäminen on valtakunnallisesti yhtenäistynyt.

Merkittävimmät selvitysmiehen esiin nostamat epäkohdat on saatu ainakin suurimmalta osin poistettua, kun ensihoidon järjestämisvastuu on siirretty sairaanhoitopiireille ja ensihoitoasetuksessa on määritelty ensihoidon palvelutasopäätös ja vastuu sen laatimisesta sairaanhoitopiireille. Ensihoidon laatu ja potilasturvallisuus ovat kehittyneet ja ensihoidon saatavuus etenkin kiireellisissä tehtävissä on parantunut.

Toisaalta mieleen nousee ajatuksia siitä, mitä kaikkea yli 40 vuoteen on mahtunut, kun sairaankuljetus on muuttunut ensihoidoksi ja ensihoitopalveluksi. Onko muutos kuitenkaan ollut niin suuri, kun ajattelee sairaankuljetuksen ja ensihoidon perustyötä ja tarkastelee jo 70-luvulla koulutuksessa huomioituja, tämän päivän ensihoitoonkin kuuluvia käsitteitä ja asioita. Sairaankuljetuksen muuttumiseen ensihoidoksi on kiistattomasti vaikuttanut merkittävimmin lääke- ja hoitotieteellinen tutkimustieto ja sen tulosten tuominen käytännön ensihoitotyöhön sekä tutkimus-, hoito- ja viestintäteknologian kehitys.

Vaikka sorruin ehkä lukijan mielestä muistelemaan menneitä jo liiankin pitkälti, uusi vuosi tulee olemaan kuitenkin se, jolloin kaikkien ensihoitopalvelun eri toimintoihin osallistuvien tulee katsoa vahvasti tulevaisuuteen. Sote-uudistus tulee olemaan ensihoidon ja ensihoitopalvelun kehittämisen mahdollistaja. Ei ole niinkään tärkeää se, kenen tai minkä organisaation asemapaikasta tai autotallista ambulanssit tehtäville lähtevät, vaan avainasemaan nousee se, miten ensihoitopalvelusta saadaan muodostettua toiminnallinen kokonaisuus sosiaali- ja terveydenhuollon päivystystoiminnan kanssa niin, että se täyttää sille asetetut merkittävästi laajenevat vaatimukset. Näitä uusia vaatimuksia tulevat erityisesti olemaan kotiin vietävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut, hoidontarpeen arviointi laajana käsitteenä sekä tiivis yhteistyö sosiaali- ja kriisipäivystysten kanssa. Uusia haasteita tulevat antamaan myös laajan päivystyksen sairaaloiden keskittyminen, joka tulee vaikuttamaan ensihoitoon pitenevinä potilaan kuljetuskatkoina ja sairaaloiden välisten vaativien potilassiirtojen lisääntymisenä. Nämä lisääntyvät vaatimukset tulevat vaikuttamaan merkittävästi myös ensihoidon perus- ja täydennyskoulutukseen.

Ensihoitopalvelun lähitulevaisuuden kehityksen suunta on nähtävissä äskettäin julkaistussa sosiaali- ja terveysministeriön valtakunnallisesta ensihoitopalvelun toiminnan selvityksen loppuraportista. Loppuraportin yhteenvedossa on nostettu esiin seitsemän merkittävää jatkotoimenpidettä, jotka ovat:

1. Ensihoitopalvelun tietojen hallinnan tulee suunnitella kansalliseksi kokonaisuudeksi.
2. Päivystyksellisten potilaiden hoitoketjun tiedon yhdistäminen tulee varmistaa.
3. Hätäkeskustoimintaan verkottuen tulee suunnitella ja toteuttaa kansallinen sosiaali- ja terveystoimen puhelinneuvontapalvelu.
4. Kohtien 1-3 jatkotoimenpiteet pystytään toimeenpanemaan kansallisesti parhaiten sote- ja maakuntauudistuksen yhteistyöalueisiin liittyvällä rakenteella.
5. Ensihoitohenkilöstön koulutuksessa, ohjauksessa ja lainsäädännössä tulee huomioida potilaiden tilanarvioinnin tarpeen korostuminen.
6. Ensihoitopalvelun kustannusten seurantaan ja vertailuun tulee kehittää valtakunnallisesti yhtenevä malli.
7. Toimialan päivystysjärjestelmää tulee kehittää tärkeänä osana yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta.

Vaikka loppuraportissa ei ensihoidon potilasturvallisuutta, vuorovaikutusta tai eettistä päätöksentekoa olekaan tuotu esiin, on selvää, että ne ovat nyt ja tulevaisuudessa ensihoitotyötä tekevien, ensihoidon hallintoon ja opettamiseen osallistuvien tärkeimmät työtä ohjaavat arvot.

On kuitenkin yksi ensihoidon potilasturvallisuuteen vaikuttava asia, jota ei terveydenhuoltolain muutoksessa eikä ensihoidon kehityksessä ole vieläkään huomioitu, vaikka se jo 1970-luvulla on ollut tärkeä osa sairaankuljettajan koulutuksen sisältöä ja toteutusta Helsingissä. Kyse on potilasturvallisen ambulanssin kuljettamisen ja hälytysajon huomioimisesta osana ensihoidon ammattitaitovaatimusta. On toivottavaa, että tämä epäkohta korjataan etenkin, kun nykyaikaiset ajo- ja ensihoidon koulutussimulaattorit ovat hyödynnettävissä ensihoidon kokonaisvaltaisessa koulutuksessa.

Vuosi 2017 on Suomen juhlavuosi. Ensihoidolle ja ensihoidossa työskenteleville se on työvuosi, mutta se on myös vuosi suunnata katse tulevaan ja valmistautumista tulossa olevaan muutokseen. Muutoksiin ja uudistuksiin valmistautumisessa on varmistettava oma jaksaminen ja hyvinvointi. Kun itse voi hyvin, voi myös auttaa apua tarvitsevia parhaalla mahdollisella tavalla ja varmistaa potilasturvallinen, hyvä ensihoito.

Hyvää Uutta Vuotta 2017!

Juhani Seppälä
Vuoden ensihoitaja 2016

Juttu on julkaistu alun perin Systole-lehden verkkosivuilla 1.1.2017.

In memoriam: Jude on poissa

31.3.1954 – 29.8.2018

Juhani ”Jude” Seppälä on poissa. Kun suruviesti kantautui Systolen toimitukseen, halusimme luonnollisesti julkaista alamme vaikuttavasta persoonasta muistokirjoituksen. Pyytäessämme sitä eri tahoilta törmäsimme mielenkiintoiseen ongelmaan. Kukaan ei katsonut olevansa oikea henkilö kirjoittamaan niin monessa mukana olleen Juden muistokirjoitusta yksin. Asia ratkaistiin Judelle ominaisella, kollegiaalisella, tavalla. Alamme yhteisö muistelee Judea monesta eri suunnasta, monikynäisesti.

”No perketi, myö laitetaan tää toimimaan”

Vuonna 1997 Juhani ”Jude” Seppälä työskenteli määräaikaisena opettajana Pelastusopiston silloisessa Sairaankuljetuksen opetusyksikössä. Vuodesta 1998 alkaen aina vuoteen 2013 saakka hän toimi muun muassa sosiaalitoimen asiantuntijaluennoitsijana erilaisilla ammattikursseilla sekä lisä- ja täydennyskoulutuksissa. Kun eteen tuli haaste, niin Judella oli tapana sanoa: ”No perketi, myö laitetaan tää toimimaan”

Hätäkeskuspäivystäjien tutkintokoulutuksessa Judella oli keskeinen rooli tehdessään uraa uurtavaa työtä sosiaalisten hätätilanteiden käsittelyn valtakunnallisen ohjeistuksen parissa. Jude korosti mm. hätäkeskuspäivystäjien koulutuksessa asiakkaan kohtaamisessa tarvittavia vuorovaikutustaitoja. Tätä Juden perintöä haluamme Pelastusopistolla lämpimästi vaalia.

Jude, kuten mekin kaikki häntä kutsuimme, oli syntynyt opettajaksi. Hän loisti synnynnäistä karismaa, josta monet meistä voisivat olla jopa kateellisia. Opiskelijoiden syvä kunnioitus Judea kohtaan syntyi kuin itsestään. Juden ei koskaan tarvinnut ”konahtaa” oppilailleen, vaan hän oli omalla persoonallaan sellainen auktoriteetti, että yhteys heidän välillään syntyi aivan luonnostaan. Ehkä hänen aikansa opettajana Pelastusopistolla sytytti hänessä sen kipinän opettamiseen ja opettajuuteen, joka myöhempinä vuosina toi kansallista ja jopa kansainvälistäkin kehitystä suomalaiseen ensihoidon ja hätäkeskustoiminnan opetukseen. Samainen kipinä oli ehkä myös syynä siihen, että hän lähti opiskelemaan Kuopion yliopistoon hoitotieteitä, valmistuen sittemmin terveystieteiden maisteriksi. Tästä kyltymättömästä kehittämisen ilosta pääsi nauttimaan myös XAMK Kotkassa, jossa hän viime vuodet vietti ensihoidon lehtorina.

Meillä Pelastusopistolla oli tapana tituleerata häntä jo 2000-luvun alussa ”oikeaksi opettajaksi”, koska hän erään kerran totesi pilke silmäkulmassaan parille puhujamatkalle lähtevälle nuoremmalle opettajalle: ”Kaksistaanko työ sinne meette? Eikö sinne ole menossa yhtään oikeaa opettajaa?” Tästä lohkaisusta hän saikin sitten myöhemmin kuulla, ja monissa eri yhteyksissä, ja toistuvasti, ja vielä kerran…

Jude oli humanistien humanisti. Hän oli valoisa persoona, elämään positiivisesti suuntautunut ja hän loi ympärilleen lämpimän, rakastettavan ilmapiirin. Jude toi pelastajien opetukseen runsaasti inhimillisyyttä. Juden myötävaikutuksella Pelastusopiston tuottamista ”elvytyskoneista” alettiin pikkuhiljaa muokkaamaan ihmisen hätää kohtaavia inhimillisiä auttajia. Näin niin sanotusta toimenpidekeskeisyydestä päästiin opetuksessa pikkuhiljaa pois, tai ainakin sen painoarvo pieneni.

Juden poismeno oli meille kaikille suuri menetys ja surun aihe. Vanha sanonta sanookin, että ”parhaat meistä menevät ensin”. Tälläkin kertaa tuo sanonta oli totta. Jude jätti jäljen, joka jää elämään…
Jouko Gorski, yliopettaja, Pelastusopisto

Inhimillinen oppi-isä ja veijari

Juhani ”Jude” Seppälä valittiin juuri perustettuun Kaakkois-Suomen hätäkeskukseen toimiala-asiantuntijan (soster) virkaan vuonna 2002. Juden pitkä ja laaja kokemus ensihoidosta ja hänen opettajakokemuksensa tekivät hänestä nopeasti hätäkeskuksen ja ulkopuolisten viranomaisten arvostaman asiantuntijan. Kaakkois-Suomen päivystäjät oppivat nopeasti sen, että Juden ovi oli aina auki. Nauhojen kuuntelu ja keskustelut olivatkin monille tärkeitä tilanteita ammatissa ja ihmisenä kehittymisen saralla. Aikansa työnohjausta.

Jude löysi nopeasti nuoren viraston heikon lenkin, sosiaalitoimen.Jude piti tiivistä yhteistyötä paikallisen sosiaalipäivystyksen kanssa. Heidän yhteistyössä kehittämänsä menetelmät ja ohjeistukset levisivät koko valtakunnan ohjeiksi. Tätä edesauttoi se, että Jude oli jäsenenä useassa työryhmässä, joissa valtakunnallista ohjeistusta ja lainsäädäntöä kehitettiin. Ohjeistuksen kehittymistä edesauttoi myös se, että Jude osasi vaatia STMää keskittymään myös sosiaalitoimen ohjeistukseen silloin, kun se ei vielä tuntunut kuuluvan oikein kenellekään. Vuonna 2008 Lastensuojelulakiin tullut lisäys hätäkeskuspäivystäjän velvollisuudesta lastensuojeluilmoituksen tekemiseen ei olisi levinnyt niin nopeasti ja laajasti, jos ei Jude olisi kääntänyt rautalankaa kovin monelle mutkalle, kun viranomaiset ja oma väki totutteli lain toteuttamiseen. Käsite sosiaalinen hätätilanne ja sen havaitseminen sekä siihen reagoiminen tulivat käsitteenä tutuksi niin hätäkeskuslaitoksen henkilökunnalle kuin lukemattomille hätäkeskuspäivystäjäopiskelijoille Pelastusopistolla. Vuonna 2009 Jude palkittiin Hätäkeskuslaitoksen PRO112 -palkinnolla sosiaalisen hätätilanteen tunnistamiseen liittyvistä ansioista.

Jude oli suuressa roolissa uuden ammattikunnan, hätäkeskuksen asiantuntijan, ammatti-identiteetin luomisessa. Kollegiaalisuus oli Judelle itsestäänselvyys. Toisen huomioonottaminen sekä avun pyytäminen ja tarjoaminen olivat niitä oppeja, joista nuori ammattikunta ja virasto ottivat mallia ja rakensivat identiteettiään. Jude tunnettiin kollegoiden kesken iloisena veijarina. Asiaa kuvaa hyvin se, että kun laitoksen asiantuntijat kokoontuivat Mikkelissä vuonna 2004, kollegat yllättivät Juden paikallisessa McDonaldsissa lastenjuhlien merkeissä. Ne järjestettiin 50 vuotta täyttäneen, maailman vanhimman teinin, kunniaksi. Jude irtisanoutui hätäkeskuslaitoksen palvelusta virka-vapaan kautta marraskuussa 2014 lähes 11 vuoden palveluksen jälkeen. Yhteydet eivät kuitenkaan kadonneet vaan yhteistyö jatkui uusilla urillakin.
Ari Alanen, Juden kollega

Yhteistyökykyinen, vastuuntuntoinen ja aikaansaava vastuunkantaja

Tapasin Juden ensimmäistä kertaa joskus 2000-luvun alkuvuosina Kuopiossa. Ensimmäinen juttutuokio yliopiston parkkipaikalla venyi, olisi kai ollut jo vähän kiirekin, mutta yhteinen ymmärrys löytyi heti, eikä ajatusten pallottelua malttanut lopettaa.

Vuosien aikana näitä turinatuokioita kertyi lukematon määrä. Kun luin somekommentteja Juden menehtymisen jälkeen ja keskustelin hänet tunteneiden kollegoiden kanssa, esille nousi usein miten hän oli keskustelukumppanistaan aidosti kiinnostunut, aina ystävällinen ja jotenkin läsnä. Näin minäkin hänet koin. Harvoin keskusteltiin milligrammoista eikä tarinoissa juuri siniset valot vilkkuneet, mutta potilaan oikeudet tai itsemääräämisoikeus sitäkin useammin. Jude jaksoi pitää pinnalla näkökulmia, jotka ensihoidossa jäävät usein vähemmälle huomiolle. Eturyhmien väliset eripurat tai politikointi eivät Judea juuri kiinnostaneet, mutta potilaan etu oli hänelle ykkösasia.

Hätäkeskuslaitoksen asiantuntijana Jude jatkoi samaa linjaa kehittämällä esimerkiksi sosiaalisten hätätilanteiden riskinarviota. Vankka kokemus ja näkemys huomattiin myös valtakunnan tasolla, ja Jude kutsuttiinkin mukaan moniin valtakunnallisiin työryhmiin ja projekteihin, ei pelkästään ensihoidon, vaan myös hätäkeskustoiminnan ja sosiaalipäivystyksen kehittämiseksi. Yhteistyökykyisenä, vastuuntuntoisena ja aikaansaavana ihmisenä hän pääsi näin vaikuttamaan merkittävällä tavalla esim. terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja hätäkeskustoiminnan yhteistyöhön ja lainsäädäntöönkin.

Jude arvosti koulutusta, osallistui oppikirjojen sekä muun opetusmateriaalin tekemiseen, opetti ja koulutti. Hän innosti myös omalla esimerkillään ensihoitajia jatko-opintoihin. Hätäkeskusvuosien jälkeen ensihoidon opettajan tehtävä Kotkassa oli hänelle monin tavoin mieluinen. Perhekeskeiselle ihmiselle reissutyöstä luopuminen oli ilmeinen helpotus, ja opiskelijoiden kanssa työskentelystä hän selvästi piti. Jude jaksoi innostua uudesta, olipa kyseessä takapihan oravien kuvaaminen tai ambulanssisimulaattorin kehittäminen. Jälkimmäisestä syntyi sitten Kaakkois-Suomen AMK:llle kansainvälisestikin ainutlaatuinen hanke, josta Jude oli syystäkin ylpeä.

Sairastumisestaan huolimatta Jude jaksoi olla positiivisella mielellä ja suunnitella tulevaa. Koulutus- ja konsultaatioprojekteja olisi riittänyt ja uusi kirjakin vilahteili puheissa. Sairaus kuitenkin vei voiton. Judella olisi ollut vielä paljon annettavaa, mutta se, mitä hän ehti tehdä, näkyy ja vaikuttaa vielä pitkään. Kiitos siitä!
Kollegaa ja ystävää muistaen,
Jukka Pappinen

Poikamainen innostus innosti mukaan muutkin

Sairaankuljettajana Juhanin työura osui alan kiihkeimmän kehitysjakson nousukiitoon. Jude oli kiistatta yksi niistä, joka laittoi tinkimättömästi oman persoonansa likoon, jotta sairaankuljetuksesta kehittyisi tänä päivänä ymmärtämämme ja arvostamamme ensihoidon osaamisalue. Poikamainen innostus kumpusi Juden tekemisessä, ja hän innosti monet työtoverinsakin kehittämään omaa osaamistaan kohti parempaa potilastyötä. Jude edusti määrätietoisella, tinkimättömällä ja kunnianhimoisella, mutta toisaalta vaatimattomalla asenteellaan edelläkävijää, joka nosti kehitystyöhön mukaansa monta meistä aikalaisistaan.

Jude oivalsi asiantuntijuuden ja hyvien ihmissuhteiden merkityksen asioiden edistämisessä. Kaakkois-Suomen hätäkeskusasiantuntijana hän oli jo valtakunnallisesti laajasti verkostoitunut ja lähti kehittämään sosiaalitehtäväluokituksia yhdessä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Varsin varhaisessa vaiheessa hän näki myös sosiaalisen hädän tunnistamisen osana ensihoitajan työtä ja sittemmin hän profiloituikin moniviranomaistyön kehittäjänä sosiaali- ja kriisipäivystykset huomioiden. Niin lasten kuin vanhusten hädän huomioimisesta ja kriisiavun tarpeesta hän osasi kuvailla koskettavia ja opettavaisia esimerkkejä valtakunnallisilla opintopäivillä. Luonteva ihmisen kohtaaminen, vertaansa vailla oleva huumori sekä vuorovaikutustaidot olivat ehdottomasti Juden arvostetuimpia tavaramerkkejä. Jude oli erityinen persoona, joka antoi pyyteettömästi parhaita paloja itsestään ja osaamisestaan meille monelle.

Viimeisinä työvuosinaan Jude toimi ensihoidon lehtorina ja hän oli myös ensihoidon opetuksen edelläkävijä ja innovoija. Hän halusi aina löytää asioita, joita voisi kehittää, ja hän myös aina halusi tehdä asiat paremmin kuin ne oli aiemmin tehty. Judella oli erittäin suuri positiivinen vaikutus lukemattomiin opiskelijoihin sekä myös omiin opettajakollegoihinsa. Juden aina iloisen ja rajattoman positiivisen olemuksen kautta me kaikki saimme nähdä ja kokea, miten paljon voikaan yksittäinen henkilö vaikuttaa, innostaa ja kannustaa. Tuntui, että Juden jälki näkyi aina ja kaikkialla – ei pelkästään hänen työpaikassaan ensihoidon lehtorina, vaan myös koko Suomessa ensihoidon parissa. Jude oli niin valtavan rakas meille kaikille, ja niin monet jäivät häntä kaipaamaan. Oli etuoikeus olla hänen kanssaan läheinen ystävä.
Hannu Salonen, Xamk
Janne Wall, Carea
Marja-Liisa Mankki, Kouvolan sosiaali- ja kriisipäivystys

Muistokirjoitukset on julkaistu ensimmäisen kerran Systole-lehdessä 5/2018.