Siirtotaxikuskin ja überhoitajan välillä ammottaa kuilu. Sen yli ei puhuta ja toiselle puolelle eksyvä katse ei kerro arvostuksesta. Siirtotaxikuskilla saattaisi olla haluja tervehtiä mutta ynseä überhoitaja ei jostain syystä vastaa.
Überhoitaja ei haluaisi olla missään tekemisissä saastaisen siirtotaxikuskin kanssa. Niinpä siirtotaxikuski on lopettanut pahaa mieltä aiheuttavat tervehdysliikkeet ja -äänet. Ystävällisyys ja kollegiaalisuus eivät kannata, koska se saa kollegan vaivautuneeksi, hämilleen ja ikävään olotilaan.
Hälytyslaittein varustetut terveystoimen tehtäviä suorittavat autot ajavat kadulla vastakkain, onneksi eri kaistoilla, sillä törmäyksen tullen he olisivat pakotettuja kontaktiin. Toisessa autossa nousee käsi, toisessa autossa katse kääntyy kädestä muualle. Kontaktia ei oteta, koska se ei kuulu organisaation pirtaan. Oma organisaatio on parempi kuin se, joka tyhmyyttään vastaan tullessa heiluttaa.
Yksityisen pulkkaa liuúttava aiheuttaa vilunväristyksiä kunnallisessa sankarissa. Juuri siinä arkipäivän sankarissa, joka paistattelee tv-sarjoissa ja kalentereissa ja on kaikkien kaveri, paitsi kollegan. On tullut sen verran tuota julkisuutta, että nobodyt voi jättää huomiotta. Hymy ja tervehdys kyllä löytyy, kun kamerassa palaa punainen valo. Ja toisin kuin ensihoidon supersankarit luulevat, siirtotaxikuskit eivät pidä palokunnan tallia taivaana. Sinne pääsyä ei aina rukoilla.
Ja onpa pöydässä vielä tuore sopanhämmentäjäkin, sairaanhoitopiiri, joka aiheuttaa lisää mulkoilua. Ihmevihreitä! Tosin hekin olivat vielä muutama vuosi sitten punaisia, valkoisia, punavalkoisia ja mitä lie samanvärisiä kuin muutkin – eivät enää. Eri väriset vaatteet on vienyt heiltä kokemuksen ja ammattilaisen arvon. Sairaanhoitopiiri on mortti.
Puhdas siniverinen ensihoitaja ei pidä lähihoitajaa minään, palomiestä hän ei voi sietää. Keskiasteen todistuksella voi hänen mielestään pyyhkiä persettä. On menty jopa siihen, että palomiehet väheksyvät omia lähihoitajatutkintojaan, koska niin paljon sitä on parjattu. Sen arvottomuudesta pitää ääntä jopa alan edunvalvojat.
Lääkintävahtimestari on vanha jäärä ja sairaanhoitajalla ei ole riittävää ensihoitonäkemystä. Lääkintävaksi on elvyttänyt ja intuboinut laskurit punaiselle ennen kuin ensihoitaja amk on edes syntynyt – siis se ylikoulutettu pikkulääkäri.
Ihme urpoilua. Kaikilla näillä toisiaan syöksevillä on kuitenkin sama toimenkuva; potilas laitetaan ambulanssin takaovista sisään ja kyyditään sinne mihin käsky käy. Silti toinen on toistaan parempi. Kukkoilevan kentän tuhannen taalan kysymys kuuluu: Kuka on se oikea ensihoitoduunari?
Kerro se minulle, pelastuslaitoksen überhoitaja! Totuus esiin, yksityisen siirtotaxikuski! Ja alahan laulaa sairaanhoitopiirin ikivihreä! Mutta lähihoitajilla ei ole puheoikeutta ja palomies tukehtukoon savuunsa.
Mikä siinä omassa työssä on niin hienoa, ettei voi toisen työtä arvostaa? Olisiko kuitenkin kyse tyytymättömyydestä tai työpahoinvoinnista, sillä tyytyväisen duunarin ei luulisi toisen päälle oksentavan.
Jollekin saattaa olla epäselvää, mikä on ylpeän ja ammattiylpeän ero, se on se, että jälkimmäinen arvostaa myös muita.
Kaikki ajavat ambulanssia mutta väärällä työnantajalla. Kaikki ovat päteviä mutta väärällä tavalla. Kaikki hoitavat potilaita mutta vääränlaisia. Kaikki kuljettavat mutta vääriin paikkoihin.
Mikä tätä porukkaa vaivaa?
Joskus pitkän siirron ajaneet ensihoitajat saatettiin pyytää vieraalla paikkakunnalla kahville. Oli kiva vaihtaa kuulumisia samassa kaupungissa operoivan naapurinkin kanssa. Oli avartavaa katsoa toisen kalustoa. Oli hauskaa olla yhtä ja samaa porukkaa. Tämä kollegiaalisuus on valitettavasti katoamassa. Tilalle on tullut pälyily, välttely ja oman aseman pönkitys.
Ihan oikeasti – mikä tätä porukkaa vaivaa?
Sinä, joka sanot, että en minä ainakaan, taidat olla juuri se. Kaikki tietävät, että tämä on jossain määrin totta.
Kiitos, että sain sanoa!