Markku Murtomaa puhalsi ensihoitoon uusia tuulia jo 1960-luvulla. Vapaa-aikanaan hän soitti erilaisia puhaltimia.
Markku Murtomaan mukaan uuden luomisessa tärkeintä on kehitys, mikä on saatu aikaan, kun on lähdetty tekemään jotain mihin ei ole totuttu. Murtomaa oli aikanaan viemässä ensihoitoa Töölön sairaalasta ulos, ja tuomassa uusin tuulin hoidettuja potilaita sisään.
Markku Murtomaa on eläkkeellä oleva ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri ja jokaisessa sopassa keitetty, ensihoitoasioita eteenpäin vienyt virkamies. Hän on usein joutunut perustelemaan, miksi jokin uusi järjestelmä tai menetelmä pitää ottaa käyttöön. Yhtä usein hän on vastannut kysymykseen: Kuinka monta ihmistä uudella järjestelmällä voidaan pelastaa? Tutuksi on tullut myös väite: Tämä asia ei kuulu teille.
”Asioiden kehittäjät katsovat aina pitemmälle kuin vain se tilanne, jonka muuttamista sillä hetkellä perustellaan. Kehitystä tapahtuu 7-11 vuoden mittaisen tasaisen puurtamisen jälkeen. Ne, jotka ovat kehittäneet jonkun asian, ovat tyytyväisiä aikaansaannokseensa. He eivät enää havaitse muutoksen tarvetta; tarvitaan uudet kehittäjät. Uusi iso asia vakiintuu käytännöksi 20-30 vuodessa”, Murtomaa sanoo.
Hänen mukaansa epäilijät eivät osaa suhteuttaa asioita, vaan taistelevat muutosta vastaan. Esimerkiksi helikopteritoimintaa kritisoidaan usein sen hintalapun vuoksi, mutta kukaan ei kritisoi keinomunuaishoitoa.
”Mitä esimerkiksi Lapin turismiin vaikuttaa se, kun on tiedossa, että siellä ei olla omillaan, jos jotain sattuu, vaan on tarjota tällainenkin apu. Tässä luodaan turvallisuuden tunnetta, mikä on alamme tärkeimpiä tehtäviä”.
artikkeli jatkuu
Murtomaa ihmettelee myös, etteivät kaikki toimijat sitoudu taktiseen ensihoitoon.
”Ei voida ajatella, että alueellamme ei ole ennenkään tarvittu tällaista, ja että olemme aina pärjänneet näissä tehtävissä tavallisilla ensihoitajilla. Tärkeämpi lähestymistapa olisi ensihoidon ja poliisin yhteistyön parantaminen.
Murtomaa sanoo, että ihmisten elinikä on pidentynyt, joten terveyskasvatus on ollut parempaa elämän pelastamista kuin mitkään temput. Silti vieläkin lasketaan pelastettujen määrää. Se ei ole tärkeintä.
”Yksilötasolla tulemme toisen kysymyksen ääreen. Onko meillä varaa luoda turvallisuudentunnetta ja luoda epätoivoisiinkin yksilötason tapauksiin mahdollisuuksia? Monesti asioista kuitenkin päätetään pelastettujen elinvuosien perusteella”.
Tulevaisuuden kehittäjille Murtomaa näkee haasteena sen, että 70-80 prosenttia ambulanssikyydeistä on pelkkää kuljettamista. Haja-asutusalueilla kuljetuksen takia tulee helposti ambulanssityhjiö. Miten tämä asia hoidetaan?
Kehitysaskelia ja uusia tuulia tarvitaan jatkuvasti, mutta Murtomaa on huomannut, että uudistukset ovatkin vanhoja keksintöjä jopa vuosisatojen takaa.
”Kun olen selvitellyt vanhoja asioita, niin olen huomannut, että muutokset eivät ole koskaan olleetkaan mitään uusia asioita, vaan niitä on käytetty iän kaiken. Erilaisia ovat olleet vain lelut, tarpeet ja yhteiskunta, mutta senaikaisilla välineillä jopa käytännön ratkaisut ovat olleet samanlaisia”.
Elettiin 1960-luvun loppua, kun Töölön sairaalan lääkärit kieltäytyivät antamasta ensiapua. He olivat sitä mieltä, että sairaalassa annettua hoitoa ei kutsuta ensiavuksi. Töölön lääkärit alkoivat kutsua työtään ensihoidoksi, Murtomaa muistaa.
”Tulin vuonna 1967 Meilahden sairaalaan tutustumaan kirurgiaan, ja siitä alkoivat harrastukset”, Murtomaa kuvaa lähtölaukaustaan ensihoitoon.
Kipinä oli syttynyt 50-luvulla Kokemäellä, jossa hän kuului kotipaikkakuntansa vapaapalokuntaan. Siellä VPKlainen saatettiin hälyttää ambulanssin apumieheksi, sillä ambulanssissa päivysti vain yksi henkilö. Ambulanssit olivat silloin ja vielä 20 vuotta myöhemminkin puhtaasti liikenneluvalla toimivia kuljetusyksiköitä. Minkäänlaista ambulanssiväen koulutusta velvoitteista puhumattakaan ei ollut.
”Lähdimme viemään kehittyneempää hoitoa sairaalasta ulos”, Murtomaa sanoo.
Siihen aikaan Suomen liikenteessä kuoli 1300 ihmistä per vuosi, ja liikkuvalla poliisilla oli juhlapyhien ruuhkissa erilaisia liikennekampanjoita. Liikkuvan poliisin päällikkö Knut Aas tiedusteli, eikö lääkinnänkin puolelta voitaisi tehdä samoin. Asiaa pohtimaan perustettiin katastrofitoimikunta. Ensimmäinen liikennepäivystys tehtiin juhannuksena.
Kuvaan astui radiopuhelinkauppias Holger Pitkänen. Hän oli maallikko, mutta hän oli toiminut SPR:n ensiapuryhmissä ja ambulanssin kuljettajana. Siviiliammattinsa kautta Pitkänen tunsi ambulansseja ylläpitävät tahot.
”SPR:ssä Pitkänen ei ollut kovassa huudossa, sillä hän ehdotteli jo silloin, että heitetään rätit syrjään ja aletaan elvyttämään”, Murtomaa muistaa.
Pitkäsellä oli loistavat kontaktit myös moniin vaikuttajiin. Hän oli palvellut sodassa Lauri Törnin komppanian varapäällikkönä, jossa pikakivääriampujana oli Mauno Koivisto. Pitkänen osasi järjestellä asioita, hankkia varoja ja materiaalia ja viedä asiat julkisuuteen. Hän hankki katastrofipäivystyksiin avuksi muun muassa Puolustusvoimien helikopterin, siinä vaiheessa puhuttiin kuitenkin 1970-luvun alusta.
Murtomaa suunnitteli katastrofitoimikunnan kanssa liikennepäivystysambulanssin lääkinnällisen puolen ja päivysti ambulanssissa aktiivisesti, mutta toimintaa ei ollut mahdollista laajentaa normaaleihin viikonloppuihin. Nopeasti katastrofiryhmä alettiin tuntea jo laajasti.
”Tiedossamme oli skotlantilaiset tutkimustulokset infarktipotilaiden pitkistä sairaalaantuloviiveistä ja samalla tiesimme maailmalla toimivista sydänambulansseista. Pitkänen ehdotti lääkäreille, että eikö meidänkin pitäisi perustaa tällainen sydänambulanssi”, Murtomaa kertoo.
Sydäntautiliitto oli juuri aloittanut Skotlannin kaltaisen tutkimuksen Suomessa, siksi Pitkäsen idea sopi hyvin kuvioihin. Sydäntautiliiton toiminnanjohtaja Georg Susitaival oli Pitkäsen upseerikollega ja veteraanituttu, joten ei ollut ihme, että Sydäntautiliitto aloitti neuvottelut sydänambulanssista HYKSin kanssa.
Pitkänen varusteli auton ja myi hevosenkenkiä, joiden tuotto ohjattiin sydänambulanssin hyväksi. Toimintaa suunnitteli Murtomaan ja Pitkäsen lisäksi anestesiologi Mats Kjellberg, joka oli tietäjä ja taitaja, mutta ei osallistunut yhtä paljon käytäntöön.
”Meille sanottiin, että luuletteko, että kukaan lääkäri lähtee koskaan sairaalasta ulos”, Murtomaa muistaa.
Katastrofiryhmä oli jo vakiinnuttanut toimintaansa useita lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Heidät värvättiin sydänambulanssiinkin. Ambulanssi valmistui alkuvuodesta 1971, mutta sopimuskuviot olivat auki aivan viime hetkille asti. Pitkäsen ei tarvinnut toteuttaa uhkaustaan, jossa hän aikoi aloittaa toiminnan ilman sopimustakin viimeistään maaliskuun alussa.
Sydänambulanssissa päivysti lääkäri, kuljettaja ja kaksi lääketieteen kandidaattia: ”Torvi” ja ”Nuija1”. ”Nuija2” päivysti asemalla ja antoi puhelimitse ohjeita potilaalle tai tämän omaisille. Sydänambulanssi päivysti Meilahden sairaanhoitajien asuntolassa.
Ambulanssi oli tarkoitettu vain sydänpotilaita varten. Muut potilaat saivat edelleen avun vanhaan malliin. Sydänambulanssi vieraili Vexi Salmen ja Kuju Hyttisen Huipulla tv-ohjelmassa. Käsikirjoituksen mukaan juontajille tuli riita, jonka päätteeksi toinen juontaja iski toista leukaan, ja paikalle tuli sydänambulanssi. Ohjelman lopuksi juontajat ja sydänambulanssin henkilöstö lauloivat Georg Malmstenin kanssa Leila-valssia.
Ensimmäinen tositehtävä sydänambulanssilla oli suurlähetystössä, jossa miehellä olivat alkaneet kovat kivut. Murtomaa tutki potilaan ja totesi hänellä olevan sappikohtauksen. Se laukesi lääkityksellä eikä kuljetusta tarvittu. Potilaalle kirjoitettiin resepti ja annettiin ohjeet lääkäriin hakeutumisesta. Keikan jälkeen huomattiin, että lääkärin hoitokoriin oli ilmestynyt viskipullo.
”Aloimme nopeasti kysellä, että voisiko tällä ambulanssilla hoitaa muitakin kuin sydänpotilaita? Vastaus oli: ei. Kai pysähdymme, jos satumme kolaripaikalle, tivasimme lisää, mutta siihenkin vastaus oli: ei kuulu tähän”.
Holger Pitkänen hankki sydänambulanssille huomiota valtiovallaltakin. Hänen sotaveteraanikollegansa Mauno Koivisto oli silloin Suomen pääministerinä, ja sydänambulanssia päästiin esittelemään tasavallan presidentti Urho Kekkoselle. Kekkonen kysyi Murtomaalta, että koskas pojat aikoo levittää tämän ambulanssin koko Suomeen? Siitä esittelijöillä ei ollut hajuakaan, ja niin vastattiin myös tasavallan presidentille.
Paavo Nurmi tuli tutustumaan sydänambulanssiin. Hän oli kiinnostunut yksiköstä, ja hänen nimissään pyöritettiin säätiötä, joka lahjoitti varoja terveydenhuollolle.
”Sanoimme Paavo Nurmelle, että haluaisimme sellaisen ambulanssin, jolla autetaan muitakin kuin pelkkiä infarktipotilaita. Kai teidän täytyy sitten sellainen saada”, Murtomaa kertoo Nurmen sanoneen.
Murtomaa muistaa, että ambulanssin perustaminen taisi olla hieman vastoin säätiön periaatteitakin, mutta juoksijalegenda ajoi nimeään kantavassa säätiössä asian läpi, vaikka toimintaa johti hänen poikansa. Paavo Nurmen säätiö päätti rahoittaa lääkäriambulanssin Helsingin kaupungille vain reilu kuukausi sen jälkeen, kun sydänambulanssi oli aloittanut. Hankinnan ehtona oli, että järjestelyt hoidetaan. Helsingin kaupungin hallitus oli ilmaissut tahtotilansa hankkeelle jo aiemmin, mutta Murtomaa, Pitkänen, Kjellberg saivat olla taas änkyräpäinä perustelemassa.
”Meni pitkän aikaa päätöksestä, että toiminta päästiin aloittamaan. Lääkärikunta soti toimintaa vastaan, koska se ei sopinut laatuun. Helsingin kaupunki ja HYKS pääsivät sopimukseen vasta reilun vuoden kuluttua rahoituspäätöksestä”.
Murtomaa valittiin vastaavaksi ambulanssilääkäriksi, mutta hänen esimiehensä oli Meilahden päivystysalueen ylilääkäri. Ennen toiminnan aloittamista Markku Paloheimo ja Pekka Honkavaara kouluttivat valittuja palomiehiä tehtäviinsä ambulanssissa.
Kaksi viikkoa aloittamisen jälkeen apulaisylilääkäri Pentti Siltanen kutsui Murtomaan huoneeseensa ja kertoi, että he tulevat osoittamaan, että lääkäriambulanssi ei toimisi aloitetulla tavalla. Murtomaa oli eri mieltä ja vakuutti homman toimivan. Sitten hänet kutsuttiin johtoryhmän tapaiseen konklaaviin, jossa olivat paikalla klinikoiden ylilääkärit. Sairaalan hallinnollinen ylilääkäri professori Pentti J. Halonen ilmoitti, että hän on lukenut julkaisuista, ettei tällaisesta lääkäriambulanssista ole mihinkään. Murtomaa totesi, että herra professori on lukenut vääriä julkaisuja ja esitti vastapainoksi julkaisuja, joissa tuloksellisuus on todettu monella eri kriteerillä. Palaverissa oltiin muuten hiljaa ja katseltiin kengänkärkiä, mutta kirurgian osastonylilääkäri Kari Salmenkivi totesi, ettei meneillään olevassa tilaisuudessa kannattaisi keskustella ambulanssiasiasta ollenkaan, koska ainut, joka siitä tiesi, oli Murtomaa.
Lääkäriambulanssin ympärillä alkoi koulutus. Samalla myös Suomen Sairaankuljetus ry:n osasto aloitti koulutuksen yksityisille sairaankuljetusyrityksille. Oppia alettiin antaa myös pelastuslaitoksella, jossa Murtomaakin kävi luennoimassa. Perusterveydenhuollon nimissä ensihoitokoulutusta annettiin myös erikoistuville lääkäreille.
Pian alettiin taas puhua siitä, kuinka paljon hyötyä toiminnasta on ja kuinka paljon ihmisiä sillä pelastetaan?
”Eihän se ollut tärkein homma. Ensimmäisen yksikön merkitys oli unohdettu. Ennenkin lääkärit tekivät kotikäyntejä, mutta kun sairaalat yleistyivät, niin lääkäreiden tehtäväksi muodostui vastaanottaa potilaita niissä. Lääkäriambulanssissa kenttälääkäreiden taitoja alettiin viemään eteenpäin ja se nimettiin ensihoidoksi. Vietiin sairaalan ensihoito kentälle. Se oli tärkeä asia”.
Murtomaa kertoo, että jo Napoleon liikutti sodissaan hevosvankkureilla kirurgeja taistelukentillään sinne, missä heitä tarvittiin.
”Kaikki eivät ymmärtäneet, kun emme halunneet perustella toimintaa pelastetuilla ihmisillä. Itse pidimme tärkeänä sitä, mitä potilaalle on tehty ennen yksikön tuloa; mitä on tehty sen hyväksi, ettei sydän pääse pysähtymään. Suunnittelimme asioita pidemmälle kuin siihen hetkeen, jota yritimme perustella tarpeelliseksi”.
Lääkäriambulanssi päivysti ensimmäisen kokonaisen kalenterivuoden vuonna 1973. Silloin kokoonpanossa kiersi 12 lääkäriä, 5 sairaanhoitajaa ja 16 sairaankuljettajaa, eikä tulijoista ollut pulaa. Lääkäriyksikkö hälytettiin 1553 tehtävään, joista potilas kuljetettiin 752 kertaa. Tavallinen ambulanssi pyydettiin kuljettamaan potilas, mikäli hoitoa tai valvontaa ei tarvittu. Edellä mainituista potilaista 205 menehtyi joko ennen yksikön tuloa tai myöhemmin.
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli lähdössä vierailulle Mercedes Benzin tehtaille ja Veholta kyseltiin, mitä presidentille voitaisiin antaa lahjaksi.
”Sanoimme heille, että antakaa presidentille lääkäriambulanssi. Kekkonen palasi Saksasta ambulanssin kanssa, joka varusteltiin samankaltaiseksi kuin Helsingin lääkäriambulanssi. Sitten kyseltiin ympäri Suomenmaan: Missä oltaisiin valmiita ottamaan käyttöön lääkäriambulanssi ja satsaamaan siihen.
”Tampereelta vastattiin ei, samoin Oulusta, eikä auto kelvannut Jyväskyläänkään, mutta Kuopioon lääkäriambulanssi kelpasi. Siellä oli anestesian ylilääkärinä Matti Mattila, joka oli ollut Helsingissä päivystämässä kanssamme viikonloppuja. Yksikkö nimettiin UKK-ambulanssiksi ja se aloitti Kuopiossa”.
Tammikuussa 1976 esitettiin, että vain julkisen puolen ambulanssit saisivat valtionosuutta. Suomen Sairaankuljetusliitto kokosi jäsenambulanssinsa eduskuntatalon eteen mielenosoitukseen.
”Lääkintöhallituksen kansanterveysosaston apulaisosastopäällikkö soitti minulle, että tule nyt tekemään jotain. Kaikki Suomen ambulanssit seisovat tuolla eduskuntatalolla. Kysyin, että tulenko heti (perjantai) vai maanantaina?”, Murtomaa kertoo.
Hän aloitti Lääkintöhallituksessa. Kolmen kuukauden pestiksi kaavaillusta rupeamasta kehkeytyi lopulta virka. Ensimmäinen tehtävä koski yksityisten sairaankuljetusyritysten sopimuksia. Murtomaa kiersi koko maan Sairaankuljetusliiton puheenjohtajan Pertti Kiiran kanssa ja valmisteli paikallisia sopimuksia.
Suurissa taajamissa, joissa tehtäviä oli paljon ja toiminta kannatti ilman tukia, kirjoitettiin K-sopimus, jolloin terveyskeskus ei joutunut maksumieheksi. Kunnissa, joissa toiminta ei ollut kannattavaa, kirjoitettiin J-sopimus. Murtomaa muistaa, että Kiira piti tiukasti omiensa puolta, mutta vaati myös yrittäjiltä säädösten ja uusien määräysten mukaista laatua.
Murtomaa palasi Töölön sairaalaan vuonna 1977 jatkaakseen ortopedian erikoistumisensa loppuun. Kun suppea erikoisalan tutkinto valmistui, hän palasi vuonna 1978 takaisin lääkintöhallitukseen.
”Siihen asti olin opettaessani poliisi- ja pelastusopistossa sekä lääketieteellisessä tiedekunnassa puhunut lähinnä periaatteista, lääkintöhallituksessa saatoin selostaa selviä määräyksiä”.
Silloin esitettiin, että terveyskeskuksen piti varata SPR:n valmiusryhmälle tilat ja kalusto. Uuden ohjekirjeen mukaan valmiusryhmän tuli koostua kuitenkin omasta henkilöstöstä, jonka lisäksi suositeltiin SPR:n ryhmää avuksi.
Murtomaan kädenjälki alkoi näkyä. Valmiussuunnitelmat alkoivat huomioida enemmän rauhan ajan uhkia, niissä annettiin ohjeita ja määrättiin asioita enemmän ensihoidon näkökulmasta. Kalustotyöryhmä valmisteli ohjekirjeen katsastusviranomaisille.
Sen jälkeen yleistyivät hyvin varustellut, tilavat ja potilaan hoitamiseen paremmin soveltuvat ambulanssit. Sairaankuljettajina toimineiden henkilöiden pätevöittämiskoulutukset aloitettiin. Palomiehet alkoivat käydä myös sairaankuljetuskursseja, jolloin he valmistuivat palomies- sairaankuljettajiksi. Lopulta saatiin aikaiseksi ensihoitajakoulutus.
Kun hätäkeskusverkostoa ryhdyttiin luomaan, niin viranomaisten oli kokoonnuttava. Potilaiden puolta edusti vain SPR.
”Kun ihmettelin, että tällaisillako eväillä potilaiden hoitoon saattamisen uskotaan järjestyvän, niin sain ihmettelyitä vastaan: Haluaako terveysviranomainenkin olla suunnittelussa mukana?”
STM:n valmiusyksikkö lähetti asiantuntijalääkäreiden laatimaan hälytyskansionhätäkeskuksille, vaikka se ei suunnitelmiin kuulunutkaan. Murtomaa pyydettiin selvitysmieheksi, kun lääkärihelikopteritoimintaa ryhdyttiin selvittämään.
”Kahtena vuotena yritin laittaa helikopteritoimintaa budjettiinkin, mutta se ei mennyt läpi. Onneksi se on nyt siellä”.
Murtomaa oli pysyvä asiantuntija WHO:ssa, jossa hän oli mukana pohtimassa muun muassa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ja alkavan HIV-epidemian seurauksia. Myös Armenian ja Mexico Cityn maanjäristyksissä kaivattiin Murtomaan asiantuntemusta.
Kun Murtomaa oli luennoimassa Belgiassa Louwenin katolisen yliopiston suuronnettomuusepidemiologiaa käsittelevällä kurssilla, niin NATO pyysi häntä kemikaalionnettomuuksia käsittelevään työryhmään. Murtomaa teki NATOn kanssa yhteistyötä kuusi vuotta erilaisissa projekteissa.
”NATOn tilaisuudet laajensivat tuttavapiiriä ja avasi ovet USA:han”, hän muistaa.
NATOn tehtävissä Murtomaa tutustui Los Angelesissa ja Atlantassa poliisin toimintaan. Molempien kaupunkien poliisien ensihoidon esimiehet esittelivät taktisen ensihoidon tavoitteita, tarpeellisuutta ja kehitystä.
”Solmin yhdysvaltalaisten kanssa sopimuksen, että voimme lähettää kaksi henkilöä heidän taktisen ensihoidon kurssilleen. Sinne lähtivät lääkäri Juha Valli ja Pertti Kiira. Sopimusta ihmeteltiin, sillä kurssille ei oltu huolittu kanadalaisiakaan”.
Murtomaa esitteli asian sisäasiainministeriössä. Poliisijohto kiinnostui asiasta, ja asetti Hannu Hannulan laittamaan Murtomaan kanssa kurssin pystyyn. Helsinkiläiset eivät olleet kiinnostuneita toiminnasta. Järvenpään poliisista löytyi Jussi Komokallio, joka otti tehtävän vastaan. Hän aloitti taktisen ensihoidon vetämisen Juha Vallin kanssa.
Parjattu ja tunnustettu Tehopelastusryhmä
Tehopelastusryhmä rekisteröitiin heinäkuussa 1971. Sen tarkoituksena oli erilaisten ammattiryhmien ja kansalaisten ensiapu- ja elvytystaitojen parantaminen. Yhdistykseen liittyi tieliikennepäivystyksistä ja sydänambulanssista tuttu ryhmä. Perustamiskirjan allekirjoittivat dosentti Kari Asp, Markku Murtomaa ja Holger Pitkänen.
Asp tarjosi entisenä SPR- ja VPK-aktiivina Tehopelastusryhmää liitettäväksi osaksi SPR:n toimintaa, mutta SPR kieltäytyi. Pelastusviranomaisilta ja merivartiolaitoksen edustajilta kysyttiin, että mihin Tehopelastusryhmän toiminta sijoittuisi heidän tehtäväkentästään katsottuna.
”Molempien suhtautuminen oli nihkeää ja meille tehtiin selväksi, että pelastus-sanaa käyttävät vain viranomaiset”, Murtomaa sanoo.
Poliisiin Tehopelastusryhmällä oli tieliikennepäivystyksien takia hyvät välit, ja ensihoitoon kykenevän ambulanssin viikonloppupäivystys alkoikin poliisin tiloissa. Murtomaan ryhmän ambulanssi toi raitiovaunun alta pelastetun potilaan Töölön sairaalaan. Potilaan hoitaminen oli aloitettu jo raitiovaunun alla. Töölössä tehopelastusryhmäläiset pyysivät ekg-laitetta, sillä heidän kalustossaan oli monitori, jota poliklinikalla ei ollut. Sairaalan hoitaja ei suostunut antamaan ekg-laitetta.
”Ei täällä mitään ekg:tä oteta, kuului vastaus. Sitten ambulanssin väki pyysi uutta intubaatiotuubia käyttämänsä tilalle. Hoitaja katsoi ympärilleen ja repäisi tuubin potilaan suusta ja antoi sen ambulanssin väelle ja totesi: siinä on putkenne”.
Jotkut pitivät Tehopelastusseuran toimintaa sirkuksena, sillä se järjesti näyttäviä harjoituksia ja näytöksiä, joita ei ennen oltu nähty. Helsingin merenkulkuoppilaitoksen opiskelijoille pidettiin hätäensiapu ja helikopteripelastuskursseja jo vuonna 1973.
”Ne olivat pelastautumiskursseja, sillä pelastus- sanaa ei saanut käyttää. Merivartiostoakin pyydettiin mukaan, mutta se kieltäytyi leikkimästä ja keskittyvänsä vain oikeisiin töihin. Kun harjoituksista sitten oli lehdissä näyttäviä juttuja, niin Merivartiosto kysyi, miksi heitä ei oltu pyydetty mukaan”, Murtomaa muistaa.
Kun hiililaiva Malmi upposi 1971, alettiin vaatia pelastautumispukuja laivoihin.
”Järjestimme Kauppatorin rannassa pelastautumispukunäytöksen, jossa kansanedustajatkin olivat kellumassa. Ehkä kansanedustajien takia asiaa pidettiin vakavasti otettavana ja arvostelijat pitivät suunsa kiinni”.
Tehopelastusryhmä kävi aktiivisesti kansainvälisissä kongresseissa. Ensimmäinen alan reissu tehtiin Mainzin lentopelastussymposiumiin 1972.
”Kun eräs luennoitsija ei saapunut, ilmoitin, että voin esitellä mitä meillä tehdään. Oli kova hinku esitellä omaa toimintaa, vaikka englanninkieleni oli aika tankeroa. Esitys jäi kuulijoiden mieleen ja siitä muistettiin asioita myöhemminkin”, Murtomaa kertoo.
Seuraavana vuonna Mainzin kongressissa oli aiheena liikkuvat tehohoitoyksiköt ja hätäensiapu, sinne järjestäjät halusivat suomalaisilta esityksen. Samana vuonna perustettiin Mainzin klubi, johon myös Kjällberg, Murtomaa ja Pitkänen kutsuttiin.
Lääketieteen Kandidaattiseura tilasi Tehopelastusryhmältä prekliinisen kurssin 250 opiskelijalle hätäensiapu- ja elvytyskoulutuksesta. SPR:n EA 1 ja 2 korvattiin Tehopelastusryhmän kurssilla vuonna 1972.
Lääketieteellinen tiedekunta hyväksyi hätäensiavun ja elvytyksen peruskurssin opiskeluohjelmaansa ja nimitti Murtomaan opettajaksi. Pakollisesta vapaavalinnaisesta kurssista tuli erittäin suosittu ja lopulta siitä tuli myös hammaslääketieteelliseen tiedekuntaan pakollinen kurssi.
Tehopelastusryhmän tavoitteet täyttyivät 80-luvulle tultaessa. Sen jatkoksi perustettiin SURRES -yhdistys (survival and rescue).
Markku Murtomaa on kirjoittanut muistelmatyyppisen kirjan vaiheistaan ensihoidossa, kirjan nimi on Hätätilalääketiede elvytys ja ensihoito, katsaus kehitykseen.
Teksti Marko Partanen
Kuva Juha-Pekka Laakso
Juttu on julkaistu alun perin Systole 3/2012 -lehdessä.
